Pitkän tauon jälkeen sain tämän osan viimein valmiiksi.Osat yksi ja
kaksi toimivat taas, tosin koneen sekoamisen takia ne piti kirjoittaa
kokonaan uusiksi, joten saattavat vähän erota alkuperäisistä. Mutta
kertokaapa mielipiteenne tästä osasta.
Aamulla
herätessäni minusta tuntui, että jokin oli pahasti vialla. Minusta
tuntui jotenkin erilaiselta, mutta en saanut millään päähäni miksi.
Kylpyhuoneessa
pelin edessä karmea totuus kuitenkin valkeni minulle.
Hiukseni...kauniit pitkät lettini olivat kadonneet. Joku oli leikannut
ne irti nukkuessani!
Itkin pitkään ja lohduttomasti. Tämä meni jo liian pitkälle. Mitä pahaa minä olin tehnyt ansaitakseni tämän?
Emily ja Carherine olivat kuolla nauruun nähdessään minut. Turmellut hiukseni antoivat heille yhä enemmän aihetta pilkantekoon.
"Hähää! Mokomakin rumilus! "
"Näytät vieläkin typerämmältä ilman lettejäsi! Ihan pojalta!"
Mietin
olivatko he tämän takana, mutta koska he vaikuttivat aidosti iloisen
yllättyneiltä, epäilykseni siirtyivät Lydiaan. Mutta miksi hänellä oli
niin kova halu tehdä elämästäni helvettiä?
Koulussa
syrjäydyin yhä enemmän. Muut lapset osoittelivat minua ja nauroivat
ääneen. Jotkut jopa epäilivät, että minulla on joku kamala tauti jonka
takia hiukseni ovat katkenneet. Opettajakin katsoi minua pitkin
nenänvarttaan ja jupisi jotain epäsoveliaasta käytöksestä. Joka
tapauksessa kukaan ei enää yrittänytkään olla kanssani minkäänlaisissa
tekemisissä.
Kartanossa
tilanne kävi niin pahaksi, että aloin tapella Emilyn ja Catherinen
kanssa vähän väliä. Heitä oli kaksi yhtä vastaan joten en tietenkään
pärjännyt, mutta en vain voinut sietää heidän naljailujaan enää.
Aika
kului ja John kasvoi suloiseksi taaperoksi ja vaati yhä enemmän äidin
huomiota. Minusta tuli pelkkä varjo, jota kukaan ei huomannut. Vaihdoin
joskus muutaman sanan äidin tai Grazielan kanssa, mutta muuten
työskentelin hiljaa ja hiiviskelin kartanossa salakuunnellen muita.
Harmikseni Damien oli ottanut tavakseen vierailla kartanossa lähes päivittäin.
Hän
ja Lydia katosivat yleensä heti kellariin, mutta silloin tällöin
onnistuin salakuuntelemaan heitä käytävissä.Useimmiten Lydia selitti
Damienille jotain innostuneesti supattaen, joten siitä oli vaikea saada
selvää. Kuulin yleensä vain muutamia sanoja tai lauseita heidän
keskusteluistaan.
Usein Damien näytti epäuskoiselta, pelokkaalta, joskus jopa vihaiselta, mutta yleensä Lydian innostus tarttui lopulta häneenkin.
"Lucy
kiltti, menisitkö hakemaan vettä kaivolta?" Graziela pyysi
valmistaessaan lounasta. Ynähdin myöntävästi. Oli sunnuntai,
rauhallisin päivä viikosta. Ei koulua, pelkästään kotitöitä. Hyvällä
tuurilla äidillänikin oli sunnuntaisin aikaa puhua minulle, mutta
tänään hän joutui pitämään huolta Emilystä ja Catherinesta, jotka
olivat molemmat sairaana. Viime aikoina olin ollut niin hiljainen, että
minusta alkoi tuntua, etten kohta enää osaisikaan puhua.
Laahustaessani
kohti ulko-ovea, kuulin aulasta puhetta ja jäin jälleen kerran oven
rakoon kuuntelemaan. Damien oli taas kartanossa, ilmeisesti hän oli
juuri saapunut. Lydia vaikutti tavallistakin innostuneemmalta, eikä hän
edes muistanut puhua kuiskaten.
"Se toimii! Se on hämmästyttävää! Sinun täytyy nähdä tämä!"
"Pidä pienempää ääntä", Damien sanoi pälyillen hermostuneesti ympärilleen. "Sait sen siis valmiiksi?"
"Kyllä!" Lydia jatkoi entistäkin innostuneenpana. "Meidän täytyy kokeilla sitä heti."
"Hyvä on, mutta ei täällä", Damien vastasi. "Se on liian vaarallista. Mennään leipomoon. Se on tänään suljettu."
Näin kuinka Lydia harppoi kellariin ja palasi sieltä pian kantaen jotain käsissään. Hän ja Damien lähtivät.
Tämä
oli ainutlaatuinen tilaisuus, ajattelin. Lydia oli leipomossa, Gerald
yhdellä loputtomista työmatkoistaan ja Emily ja Catherine eivät voineet
nousta vuoteestaan. Sydämeni hakkasi jännityksestä. Voisin vihdoin ja
viimein hiipiä kellariin.
Kellari
oli ainut paikka, josta en tiennyt kaikkea tässä talossa. Olin ollut
äärettömän utelias kellarista, siitä lähtien, kun minulta kiellettiin
sinne meno. Siellä täytyi olla jotain todella tärkeää Lydialle. Olin
haljeta uteliaisuudesta astuessani portaita alas.
En tiedä, mitä olin odottanut kellarissa olevan, mutta sen sisältö hämmästytti minut täysin.
Joka
puolella näin vanhoja kirjoja, pulloja; sekä tyhjiä, että täynnä
värikkäitä nesteitä, kristallipalloja, jopa luudanvarsia, kaikkea, mikä
liittyi jotenkin noituuteen. Yhtäkkiä se tuntui niin ilmiselvältä.
Totta kai Lydia on noita. Hän pukeutuu aina mustaan, ei pidä vieraista
ja kaikki ne oudot puheet ja salaperäisyys...Minut valtasi pelko. Elin
noidan talossa. Entä jos Lydia saisi tietää, että olin käynyt
kellarissa ja saanut selville hänen salaisuutensa? Hänhän voisi vaikka
muuttaa minut sammakoksi.
Olin
juuri aikeissa lähteä, kun kuulin kammion nurkasta korahduksen.
Uteliaisuus voitti pelkoni ja hiivin katsomaan, mistä ääni oli tullut.
Kauhukseni huomasin, että lattialla nukkui joku.
Tuo
joku kääntyi ja sain vaivoin tukahdutettua kirkaisun. Lattialla nukkuja
ei ollut ihminen. Se oli kyllä ihmisenmuotoinen, mutta muuten se
oli...kissa. Sillä oli kissan pää kuonoineen ja korvineen sekä tuuhea
häntä. Se oli kauttaaltaan valkoisenharmaan turkin peitossa.
Tajusin, että otus oli heräämäisillään ja pakenin.
Piilouduin suuren kivisen kirjatelineen taakse ja toivoin, ettei kissaihminen ollut nähnyt minua.
Kauhukseni
se kääntyi kirjatelinettä kohti. alkaen lällättää minulle ja sanoi
ivallisella äänellä: "Turha toivo Lucy. Minä näen sinut, kuulen kuinka
sydämesi hakkaa ja jopa haistan sinun pelon hikesi."
Jäykkänä
pelosta tulin esiin kirjatelineen takaa ja katsoin otusta suoraan
silmiin. "Taidat olla luvattomilla teillä, Lucy-pikkuinen"; se sanoi,
nauttien selvästi saadessaan kiusata minua. "Tiedätkö, Lydia ei tykkää
yhtään, jos saa kuulla, että sinä olet käynyt täällä nuuskimassa."
"M-miten
sinä tiedät minun nimeni?" kysyin, kun en osannut sanoa muutakaan
järkevää. Olento nauroi. "Vai et sinä tunnista minua", se ihmetteli.
Sitten mieleeni juolahti mahdoton ajatus. "Harold! O-oletko sinä
Harold? Mutta miten...oletko sinä...?"
Olento vain hymyili pilkallisesti, eikä vastannut. "Ethän sinä kerro Lydialle!" pyysin epätoivoisesti. Se nauroi.
"Saatanpa
kertoa, tai olla kertomatta", se totesi ylimielisesti."Mitäpä se
toisaalta minua hyödyttää." Niine hyvineen olento käveli ohitseni ja
katosi portaisiin.
Seisoin
vähän aikaa järkyttyneenä paikoillani. Tiesin, että minun olisi parasta
lähteä mahdollisimman pian, mutta vilkuilin vielä ympärilleni. En
tiennyt, saisinko enää koskaan mahdollisuutta tulla kellariin ja paloin
halusta saada vastauksia mieltäni painaviin kysymyksiin. Päätin
vilkaista nopeasti kirjatelineellä avoinna lojuvaa suurta kirjaa.
Osasin
lukea kohtalaisesti, mutta kirja oli hyvin vanha ja teksti
vaikeaselkoista. Ymmärsin kuitenkin, että avoinna olevalle sivulle oli
kirjoitettu jonkinlainen resepti.
2 mg......afromia
3............valkoisen hiiren häntää
2............kuivattua alppikuusamaa
3 ml........aavikkotaipaanin verta
10...........komodonvaraanin suomua
77............damanin hiusta
Suurin
osa reseptin aineksista ei merkinnyt minulle mitään, mutta viimeinen
ainesosa sai minut ajattelemaan. Seitsemän damanin hiusta...Haroin
omia, katkottuja hiuksiani. Mikä on damani?
Hätkähdin
kuullessani askelia yläkerrasta. Tajusin, että oli aivan liian
vaarallista jäädä pidemmäksi aikaa. Lydia voisi palata koska hyvänsä.
Vastahakoisesti jätin kiinnostavan kirjan paikoilleen ja kapusin
portaat takaisin ylös.
Saapuessani
takaisin aulaan, jokin hipaisi jalkojani ja katsahdin alas. Harold
loikki ohitseni ja ylös portaisiin. Tuijotin sen perään ja kuiskasin
hiljaa itsekseni: "Olitko se sinä?"
"Lucy!"
Käännähdin ja näin Grazielan keittiöön johtavan käytävän ovella.
"Haitko sinä sitä vettä?" hän ihmetteli. Olin unohtanut veden kokonaan.
"Anteeksi", pyysin nolona. "Minä menen heti." Kävellessäni ovelle
kuulin vielä Grazielan kysyvän: "Mitä ihmettä sinä oikein hortoilet?"
En ollut kuulevinani, vaan astuin ulos.
Olin
toivonut, että löytäisin kellarista vastauksia kysymyksiini, mutta nyt
olin entistä enemmän sekaisin. Yritin järjestellä asioita mielessäni.
Varmaa oli, että Lydia oli noita ja se selitti hänen omituista
käytöstään. Hän oli saanut jotain mahtavaa valmiiksi ja se jokin oli
luultavasti avoinna olevan kirjan taikajuoma. Hän oli tarvinnut siihen
damanin hiuksia ja joku oli leikannut irti minun hiukseni. Jos hän
tarvitsi minun hiuksiani, se tarkoitti että minä olen damani. Mutta
mikä on damani? Ja miksi Lydia, Emily ja Catherine vihasivat minua? Ja
oliko se kissaihminen Harold ja mikä tärkeintä, kertoisiko se Lydialle,
että olin nuuskinut hänen kellarissaan?
Matkallani takaisin näin Lydian saapuvan. Hän hymyili leveästi ja minä pelkäsin.
torstai, 24. heinäkuu 2008
Kommentit