Noin tunnin hiljaisina käveltyämme saavuimme Damienin leipomolle. Se oli kolkonnäköinen, vanhojen puiden ympäröimä rakennus.

Koko matkan ajan päässäni olivat pyörineet kauhukuvat Johnin ja Grazielan murskaantuneista ruumiista. Lisäksi minua painoi syyllisyys, että ajattelin Johnin kuoleman helpottavan elämääni. En kuitenkaan pystynyt vieläkään itkemään.

Sisältä leipomo oli oikein mukavan näköinen ja tuoksui leivältä, kakuilta ja kaikenlaisilta leivonnaisilta. Minulle tuli heti hiukan parempi mieli.

"Olet varmasti nälkäinen", Damien sanoi ja johdatti minut keittiöön. "Laitan meille jotain syötävää ennen kuin avaan liikkeen."

Istuuduin pöydän ääreen ja kuuntelin Damienin iloista jaarittelua hänen valmistaessaan aamiaista.

"Meidän on syötävä nopeasti, sillä aamu on yleensä kiireisintä aikaa."

Nyökkäsin vaitonaisena kun Damien laski eteeni lautasellisen räiskäleitä.

"En  ole ikinä syönyt mitään näin hyvää!" huudahdin heti ensimmäisen suupalan jälkeen ja tarkoitin sitä. Graziela oli ollut mielestäni hyvä kokki, enkä ollut osannut uneksiakaan paremmasta ruoasta.

Damien hymyili kiitollisena. "Olenhan ammattilainen", hän sanoi. "Osaatko itse kokata yhtään?"

"Aika vähän", myönsin toivoen ettei se muuttaisi Damienin mieltä palkkaamisestani. "Graziela laittoi aina ruoan kartanossa. Autoin häntä silloin tällöin, mutta en koskaan varsinaisesti itse kokannut." Muisto Grazielasta korvensi sisintäni. Miksi hänen oli pitänyt kuolla minun vuokseni?

Damien huomasi surkeuteni ja jatkoi nopeasti jutustelua. "Entäs laskea, lukea ja kirjoittaa? Käsittääkseni olet käynyt koulua."

"Kyllä olen ja osaan kaiken tuon", vastasin kiitollisena uudesta puheenaiheesta. "Olin luokkani parhaita. Opettaja itseasiassa suositteli minulle kotiopettajattaren paikkaa."

"Mainiota!" Damien huudahti. Laitan sinut sitten aluksi myymään, että voin itse olla keittiössä. Mutta näytän sinulle ensin huoneesi, että voit vaihtaa vaatteet. Ei millään pahalla, mutta tuo mekko on aika rähjäinen. Ota kaapista mitä haluat."

Damienin seura piristi minua. Aloin jo innolla odottaa uutta työtäni.

Hän johdatti minut ovesta huoneeseen, jossa oli portaat sekä yläkertaan, että kellariin. Kiivetessämme ylös hän huomautti: "Kellariin sinun ei sitten tarvitse mennä. Se on aivan homeinen ja täynnä rottia, joten en käytä sitä mihinkään.

Taas kellari, jonne ei saa mennä, mietin. Mutta tuskin Damienillä mitään salattavaa oli. Aivan normaaliahan se on että vanhassa talossa on homeinen kellari.

Yläkerta oli oikein kodikkaannäköinen. "Saat aivan vapaasti käyttää pianoa ja maalaustarvikkeita ja lukea kirjojani vapaa-ajallasi, jos haluat", Damien huomautti viitaten sisustukseen.

"Ja tässä on Raven", hän sanoi nostaen syliinsä mustan laihan kissan, jota en ollut huomannutkaan. Raven näytti oikein suloiselta ja älykkäältä, aivan erilaiselta kuin Harold. Pystyyköhän Ravenkin muuttumaan ihmismäisempään muotoon, mietin, mutta en halunnut ajatella enää yhtään enempää karmivia otuksia, joten karkotin ajatuksen mielestäni.

Kun Damien avasi uuden huoneeni oven, en ollut uskoa silmiäni. Se oli niin kaunis! Leveä sänky, upeat verhot, oma vaatekaappi ja peilipöytä. En voinut uneksiakaan hienommasta huoneesta.

"Jätän sinut nyt vaatteiden vaihtoon ja menen avaamaan liikkeen. Tule alakertaan kunhan ehdit." Damien poistui ja avasin innoissani vaatekaappini oven.

Mieleeni heräsi epäilys. Miksi ihmeessä yksinasuvalla miehellä on vaatekaappi täynnä naistenvaatteita? Mutta en jaksanut välittää siitä. Olin liian onnellinen.

Valitsin siistin puvun, joka ei kuitenkaan ollut liian hieno ja päätin laittaa hiuksenikin uusiksi peilipöydän ääressä.

Sidoin ne rusettinauhalla poninhännälle, etteivät ne olisi tiellä työskennellessäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin itseni kauniiksi ja lähdin iloisena alakertaan.

Seuraavat päivät olivat siihen astisen elämäni onnellisimpia.

Aluksi olin vain myymässä tiskin takana, samalla kun Damien hääräsi keittiössä ja järjesteli leivonnaisia hyllyille.

En ollut tottunut puhumaan vieraille, mutta ajan kuluessa uskalsin myös esitellä tuotteita asiakkaille. Huomasin, että ihmiset olivat ystävällisiä ja kehuivat minua usein Damienille.

Mutta öisin en ollut yhtä onnellinen kuin päivisin. Kun minä ja Damien olimme vetäytyneet omiin huoneisiimme, mieleeni heräsivät jälleen epäilykset. Miksi Damien oli näin ystävällinen minulle, kun hän selvästi oli vihannut minua ennen? Hän taatusti juonittelee jotain.

Hänen täytyy tietää jotain Lydian sekaantumisesta niihin outoihin olentoihin. Damienhan oli itsekin ollut paikalla kun ensimmäinen niistä oli vieraillut kartanossa. Minun täytyy kysyä häneltä.

Ja ennen kaikkea mietin, mikä Damien itse on. Hän ei näytä vanhentuneen päivääkään sen jälkeen kun tapasin hänet ensimmäisen kerran melkein kymmenen vuotta sitten.

Nukuin joka yö hyvin huonosti näiden ajatusteni kanssa. Vannoin joka kerta itselleni etten antaisi Damienin enää huijata itseäni. En tuntenut oloani turvalliseksi. Minun olisi lähdettävä niin pian kuin mahdollista.

Mutta joka aamu, kun näin Damienin, kaikki pahat ajatukseni katosivat. Hän oli ottanut tavakseen halata minua heti, kun astuin ulos huoneestani, ja kysyä olinko nukkunut hyvin. Se oli hieman noloa, mutta hänen läsnäolonsa vain yksinkertaisesti sai minut hyvälle miellelle, enkä enää voinut ajatella hänestä mitään pahaa.