Kirjoittaja avautuu teknisistä ongelmista:

Vähän pitää tässä aluksi avautua, miksi oli taas näin pitkä tauko. Tämä osa oli kirjoitettu valmiiksi jo siinä syys-lokakuussa. Kun sitten yritin pelata Simsiä, ottaakseni kuvat osaa varten, huomasin, ettei pöytäkoneeni suostunut enää pyörittämään peliä. Peli kyllä aukesi, mutta naapurustot näkyivät vain harmaana ruutuna.

Kehitin sitten seuraavan suunnitelman: Asentaisin kaikki Simsit uudelle läppärilleni ja siirtäisin muistitikun avulla Lucyn naapuruston sinne. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Ensinnäkin huomasin peliä asentaessa, että perusosan levy oli halki. Simsejäni lainannut "kaverini" oli rikkonut sen. Piti sitten metsästää huuto.netistä uusi peli ja lypsää tältä idiootilta rahat siihen. Vihdoin sain pelin ja asensin Simsin kaikkine lisäosineen koneelle. Tai niin luulin. Jonkin ajan kuluttua huomasin, että Matkoilla lisäosa puuttuu. Kiivaan etsinnän jälkeen, sitä ei löytynyt ja tulin siihen tulokseen, että se sama ääliö, jolle pelejäni lainasin, on sen hävittänyt, enkä ole huomannut, ettei hän palauttanut kaikkia pelejä. Piti se sitten etsiä Pelisenrasta käytettynä (enkä ole saanut lisäosasta korvausta).

Luulisi, että ongelmani päättyvät tähän, kun kaikki osat on onnistuneesti asennettu, mutta ei. Erinäisiä foorumeita lukiessani, sain tietää että on täysin absoluuttisen mahdotonta siirtää yksittäistä naapurustoa koneelta toiselle, ja sen yrittäminen vain sotkee pelin. Kaikki naapurustot pitäisi korvata vanhan koneen naapurustoilla. Tätä en kuitenkaan halunnut tehdä, koska olin ehtinyt aloittaa jo lecacyn uudella koneella. Yritin huonolla menestyksellä siirtää pelkät simit ja talot Lucyn naapurustosta uudelle koneelle. Ei onnistunut millään, eikä mistään tuntunut löytyvän apua.

Sitten lopulta rekisteröidyin Simpsakoihin ja sieltä sain sitten tietää, että kyllähän se yksittäisen naapuruston siirtäminen on mahdollista. Uskaltauduin lopulta kokeilemaan ja nyt vihdoin Lucyn naapurusto on täydellisenä koneellani. Kiitos Simpsakoiden mukavalle väelle avusta.

 

Ja tässä itse tarina (otsikko ällöttää itseänikin, mutta en tähän aikaan yöstä parempaa keksi):

 

Aamulla en jaksanut millään nousta. Minua väsytti ja vilutti hirveästi ja otsani oli kuin tulessa. Kun en ollut ilmestynyt alakertaan normaaliin aikaan, Damien tuli koputtamaan ovelleni. Hän kurkisti sisään ja sanoi huolestuneena: "Lucy oletko kunnossa?"
 

"Taidan olla hieman kipeä...Mutta ei se mitään, kyllä minä jaksan silti työskennellä", sanoin ja yritin nousta, mutta Damien istuutui sängylleni ja työnsi minut takaisin makuulle.
 

"Ei missään nimessä! Sinähän olet aivan tulikuuma.", Damien sanoi. "Sinun on levättävä. Saan kyllä jonkun tuuraamaan leipomoon."
 

Damien lähti ja minä nukahdin. Heräsin kun hän saapui taas huoneeseeni kulho kädessään. "Toin sinulle keittoa", hän sanoi hymyillen.


Päivät kuluivat ja kuume ei ottanut laskeakseen. Damien piti minusta huolta koko sairauteni ajan. Aina kun heräsin, hän istui sänkyni vieressä. Hän poistui luotani vain hakemaan minulle ruokaa.

Kun jaksoin olla pidempiä aikoja hereillä, hän jutteli kanssani tai luki minulle kirjaa ääneen. Sydämeni suli lopullisesti ja kaikki epäilykseni hänestä katosivat.

Vielä viikon kuluttua tunsin oloni hieman huteraksi, mutta vakuutin Damienille, että pystyisin jo työskentelemään.

Vaikka olin terve, tunsin itseni hieman surulliseksi. Olin nauttinut niin paljon Damienin huolenpidosta ja jatkuvasta läsnäolosta. Kaipasin häntä kipeästi, vaikka tiesin hänen olevan vain toisessa huoneessa. Näkisin hänet kyllä kohta, aivan kohta. Mutta enää hän ei tulisi huoneeseeni ja lukisi minulle. Hän ei kyselisi vointiani ja kokeilisi otsaani.

Damienin läheisyyden kaipuu korvensi ajatuksiani koko päivän. Joka kerta, kun näin hänet vilaukselta, sydämeni alkoi hakata.

Illallisella Damien ei puhunut paljon ja se masensi minua entisestään. Tunsin tulevani hulluksi. Hän oli niin lähellä, enkä silti voinut koskettaa häntä. Halusin sanoa jotain, mutta pelkäsin sanovani jotain tyhmää, joten istuin hiljaa, tuijottaen lautastani.
 

Kävelin vaitonaisena hänen perässään yläkertaan. "Hyvää yötä, Lucy", hän sanoi arkisesti ja kääntyi ovelleen.  Juuri kun hän oli avaamassa huoneeseensa ovea, suustani karkasivat sanat: "Kiitos, kun pidit minusta huolta Damien." Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua tutkimaton ilme kasvoillaan. "M-minä, minä...", jatkoin epävarmasti. "Halusin vain sanoa, että arvostin sitä ja että...kiitos."
 

Tunsin punastuvani ja katsoin pois Damienistä. Sanoisit nyt jotain, rukoilin ajatuksissani. Että minä olen typerä, kun menen hölöttämään, mitä sattuu. Hän pitää minua taatusti täytenä idioottina...Tunsin kuinka käsivarret kietoutuivat ympärilleni. Damien halasi minua tiukasti ja minä nostin käteni vastaamaan halaukseen.
 

"Haluaisitko käydä kanssani kävelyllä?", Damien kysyi yllättäen irrottauduttuaan halauksestamme. "Minusta tuntuu, että meidän pitäisi puhua."
Nyökkäsin vaitonaisena.
 

Damien johdatti minut talonsa läheisen metsän reunaan pienelle lammelle. Oli kaunis kesäyö ja lampi välkehti kuun valossa. Seisoin hetken mykistyneenä paikan kauneudesta ja muistelin lapsuuteni leikkejä metsässä.

Damien tarttui minua olkapäästä ja sanoi: "Eikö olekin kaunista, Lucy? Halusin näyttää tämän paikan sinulle."

Vetäydyin ujona hänen otteestaan. Vaikka olin kaivannut hänen kosketustaan, se tuntui minusta nyt hirveän nololta. Miksi hän oikein toi minut tänne, mietin hiljaa mielessäni.

"Minä tulen tänne usein mietiskelemään asioita öisin. Täällä on niin rauhallista ja kaunista"

"Lucy, minusta on jo pitkään tuntunut...Olet minulle enemmän kuin pelkkä työntekijä." Sydämeni hakkasi hullun lailla. Voisiko olla mahdollista, että Damien tuntisi samoin kuin minä?

 

Damien tarttui käsiini, jotka vapisivat jännityksestä. "Sinä olet joutunut kokemaan jo paljon pahaa, vaikka olet vielä nuori, Lucy. Minä haluan pitää sinusta huolta aina", hän sanoi, katsoen silmiini kiihkeästi. "Jos sinä vain haluat sitä."

Hän kohotti kätensä hyväilemään kasvojani. "Minä rakastan sinua Lucy", hän kuiskasi.

 

Ennen kuin ehdin tajuta hänen sanojaan, hän suuteli minua pitkään ja hellästi. Lopulta hän irrottautui minnusta ja jäi odottamaan reaktiotani hieman hämillisen näköisenä.

 

"Minäkin rakastan sinua Damien", henkäisin onnellisena. Sydämeni oli pakahtua onnesta. Damien oli sanonut rakastavansa minua ja suudellut minua. En voinut uskoa sitä todeksi.

 

Sanaakaan sanomatta hän painautui uudelleen minua vasten.

En tiedä, kuinka pitkään seisoimme siinä suutelemassa toisiamme. Se oli niin ihana hetki, etten olisi halunnut sen koskaan päättyvän.

 

Lopulta päädyimme katsomaan toisiamme silmiin. "Haluaisitko nukkua tämän yön minun huoneessani?" Damien kysyi hiljaa kuiskaten. Nyökkäsin ujosti.
 

Palasimme leipomoon ja Damien kantoi minut huoneeseensa. Hän laski minut sängylleen ja tuli päälleni suudellen minua kiihkeästi. Minua alkoi pelottaa, mutta tiesin, etten pystyisi sanomaan Damienille ei. Kaikesta huolimatta janosin hänen kosketustaan.
 

Jälkeenpäin painauduin Damienin viereen ja hän kuiskutti rakastavansa minua ja suojelevansa minua aina. Vaivuin onnellisena uneen.