Pahoittelen, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan. Veljeni kuoli äskettäin ja olin jonkun aikaa Italiassa toipumassa. Nyt jaksoin vihdoin tämän kolmos osan kirjoittaa, joten kertokaapa mielipiteenne.




Seuraavana aamuna heräsin aikaisin auttamaan Grazielaa. Annoimme äidin vielä nukkua, koska hän oli aivan poikki matkastamme.


"Eikö täällä tosiaan ole muita palvelijoilta?" kysyin Grazielalta laittaessamme aamiaista.
"Ei ole ja vieraitakin käy vain harvoin. Goldstonet ovat hyvin eristäytyneitä", hän vastasi
Olin kuvitellut että kartanoissa järjestettäisiin hienoja tanssiaisia ja että aateliset vierailisivat toistensa luona vähän väliä, joten tämä tieto kummastutti minua.
 Yhtäkkiä kuulimme karmean tuskan kiljaisun. "Äiti!" huusin ja säntäsin huoneeseemme.


Äiti piteli vatsaansa ja huusi tuskissaan. "Apua! Äiti mikä sinulla on!" olin aivan kauhuissani, mutta Graziela vain totesi rauhallisesti "Hän synnyttää, Lucy, ei mitään hätää. Yritä saada hänet makuulle sillä aikaa kun minä haen pyyhkeitä ja kuumaa vettä.


Pienelle tytölle oli hyvin järkyttävää seurata vierestä synnytystä, mutta lopulta äitini käsivarsilla lepäsi pieni poikavauva. Hän sai nimekseen John isänsä mukaan, jota hän ei koskaan tuntisi.


Kun kaikki hässäkkä oli ohi, tajusin, että minun piti mennä kouluun ensimmäistä kertaa elämässäni. Juoksin kiireenvilkkaa Grazielan neuvomaa reittiä, jotten myöhästyisi.


Koulu oli vanha, homeinen hökkeli, jossa yksi opettaja yritti parhaansa mukaan opettaa laumaa köyhien perheiden lapsia. En ollut tottunut muiden lasten seuraan, joten en ystävystynyt kenenkään kanssa. Istuin vain hiljaa nurkassa ja opettelin lukeemaan, laskemaan ja kirjoittamaan.


Emily ja Catherine eivät käyneet koulua. Äiti opetti heille asioita, joista hän ei itsekkään tiennyt, kartanon kirjaston kirjoista. Vihasin tyttöjä yhä enemmän, koska äiti vietti aikaa enemmän heidän kanssaan kuin minun kanssani


Kaiken vapaa-aikansakin hän käytti Johnin paapomiseen. Hoitaessaan häntä, äiti näytti ensimmäistä kertaa isän kuoleman jälkeen todella onnelliselta. Pikku-John lievensi hänen kaipaustaan, mutta minä jäin yhä enemmän yksin.


Koulun lisäksi päiväni kuluivat kartanon töissä. Parissa päivässä opin tuntemaan koko kartanon ja sen asukkaat.


Emily ja Catherine harrastivat vapaa-ajallaan musiikkia ja taidetta, niin kuin aatelistyttöjen kuuluikin.


Heidän isänsä Gerald ei ollut usein kotona. Hän oli kenraali ja joutuin siksi matkustelemaan paljon.


Jos Gerald sattui joskus olemaan kotona, muu perhe ei ollut huomaavinaankaan häntä. Tuntui kuin hän olisi ollut heille pelkkä koriste.


Lydia vietti paljon aikaa kellarissa ja vei usein tyttärensäkin sinne. Paloin halusta saada tietää mitä siellä oli, mutta se oli minulta ankarasti kielletty paikka. Edes Graziela ei ollut koskaan käynyt kellarissa.


Perheeseen kuului myös Harold-niminen kissa. Se oli rumin koskaan näkemäni otus.


Minun ja Grazielan oli hoidettava kahdestaan koko valtavaa rakennusta.


Geraldin ja Lydian huone oli hyvin prameasti sisustettu, mutta siellä ei ollut mitään persoonallista. Huoneesta ei voinut nähdä, millaisia siellä asuvat ihmiset olivat.


Emilyn ja Catherinen huoneessa oli upeita leluja, sellaisia joista minä voisin vain uneksia, mutta ne näyttivät siltä, ettei niillä ollut koskaan leikitty. Sen sijaan huone oli täynnä vanhoja kirjoja, jotka oli niiden kunnosta päätellen luettu tarkkaan ja monta kertaa.


Jopa kissalla oli tässä talosssa oma huoneensa.


Muiden töiden lisäksi minun piti hakea joka päivä vettä kaivolta.


Iltaisin minun ja Grazielan piti sytyttää takka kartanon jokaisessa huoneessa.


Usein olin töiden jälkeen niin väsynyt, että nukahdin minne sattui.


Kului kuukausia, ilman että kartanossa kävi yhtään vierasta, mutta eräänä päivänä sellainen tuli. Toivon todella, etten olisi koskaan tavannut tätä miestä.


Minulle oli kehittynyt paha tapa salakuunnella, joten piileskelin jälleen oven raossa.
"Damien!" Lydia tervehti vierastaan "Kuinka hauskaa että pääsit tulemaan."
"Ilo on kokonaan minun puolellani", Damien sanoi. "Oliko sinulla jotain tärkeää asiaa vai halusitko tavata muuten vain?"


Lydia alkoi selittää jotain niin nopeasti ja hiljaa etten kuullut muuta kuin oman nimeni mainittavan. Iloinen ilme Damienin kalpeilta kasvoilta katosi ja hän tuli hyvin mietteliään näköiseksi.


"Oletko tullut hulluksi!" hän alkoi huutaa Lydialle. "Tajuatko ollenkaan kuinka vaarallista se on! Jos Hallanna saa tietää tästä, olet yhtä kuin kuollut!"
"Mutta etkö ymmärrä mitä mahdollisuuksia..." Lydia aloitti, mutta Damien käänsi hänelle selkänsä.


"Unohda se", hän sanoi ja lähti kävelemään ulko-ovelle päin. "Minä en aio auttaa sinua."
"Odota!" Lydia huusi. "Sinä olet minulle velkaa, etkö muista?" Hän juoksi Damienin perään ja he katosivat näkyvistäni.


"Lucy!" kuulin vihaisen äänen takaani ja istuin nopeasti yrittäen näyttää siltä etten ollut ollut kuuntelemassa ovenraossa.
"Taasko sinä salakuuntelet?" Graziela nuhteli minua. "Montako kertaa minun täytyy sanoa, että se on rumaa?"
"Kuka tuo mies oli?" kysyin kääntääkseni hänen huomionsa pois itsestäni.
"Ai herra Corbeau? Hän on kreivittären hyvä ystävä ja käy täällä silloin tällöin. Hänellä on oikein hieno leipomo tässä lähellä. Kaikki aateliset ostavat leivoksensa häneltä", Graziela kertoi. "Mutta tule nyt auttamaan illalisen valmistuksessa."


Myöhemmin illalla kuljin ajatuksissani harrastushuoneen läpi kohti palvelijoiden tiloja. Mietin mistä Lydia ja Damien olivat oikein puhuneet.


Aivan yhtäkkiä tajusin että Damien seisoi edessäni ja olin melkein törmännyt häneen. Yritin soperrella anteeksipyyntöä, mutta hän vain tuijotti minua hiljaa punaisilla silmillään. Jähmetyin paikoilleni peloissani. Damienista huokui kylmyys ja jonkinlainen kauhun ilmapiiri.


"Ehkä Lydia puhui sittenkin järkeä", hän mutisi itsekseen katsellen minua arvioivasti. Sanomatta muuta hän käänsi minulle selkänsä ja lähti.


Seurasin häntä katseellani, kun hän poistui kartanosta. En tiennyt miksi, mutta pelkäsin tuota miestä enemmän kuin Lydiaa, jopa enemmän kuin isäni syönyttä hirviötä. Kaikki tuntui salaperäiseltä ja sekavalta, mutta yhdestä asiasta olin varma.


Elämäni oli käymässä paljon vaarallisemmaksi.