Tässäpä teille kuudes osa ja oikein hyvää joulua kaikille! Kommentit olisivat kivoja. En viitsi kirjoittaa jos tätä ei kukaan lue.



Äiti haudattiin seuraavana päivänä julkiselle köyhien hautausmaalle. Lydia ei halunnut häntä kartanon omalle hautausmaalle.


John itki koko hautajaisseremonian ajan, mutta minun kyyneleeni eivät suostuneet tulemaan. Tunsin niin suurta tuskaa, että itkeminen olisi varmasti helpottanut oloani, mutta silmäni pysyivät kuivina.


"Lucy, kerro minulle isästä", John pyysi yllättäen, kun olimme kävelemässä takaisin kartanoon. Hän ei ollut koskaan kysynyt mitään isästä.

"Isä...hän...Äiti sanoi aina, että minä olen ihan isän näköinen. Hänellä oli vaaleat hiukset ja samanlaiset siniset silmät kuin meillä molemmilla. Hän teki ahkerasti töitä ja leikki usein minun kanssani...hän..." huomasin kuinka tuskallista oli muistella isää.


"Miten isä kuoli?" John kysyi. "Oliko hän sairas niin kuin äitikin?"
En tiennyt mitä sanoa. Kiihdytin askeleitani. Muistin sen kauhean päivän kuin eilisen, mutten halunnut missään nimessä kertoa siitä Johnille.
"Se..se oli tavallaan onnettomuus..."
"Millainen onnettomuus?" John huhuili takaani.
"En muista sitä kovin hyvin, olin niin pieni silloin. Mennään nyt. Tänne jäätyy."


John ei kysellyt enempää ja jatkoimme vaitonaisina matkaamme. Kuulin Johnin mutisevan hiljaa: "Miksi, miksi?" Yritin halata häntä, mutta hän työnsi minut pois. Tajusin miten etäinen olin ollut hänelle koko hänen lapsuutensa ajan. Harvoin olin halannut Johnia tai puhunut hänelle, ellei hän itse ollut aloittanut keskustelua. Nyt minun täytyisi yrittää pitää hänestä huolta.


Lydia ei hankkinut uutta kotiopettajatarta. Emily ja Catherine täyttäisivät pian seitsemäntoista ja lähtisivät sisäoppilaitokseen saamaan kunnollista opetusta.


Aloin itsekin ajattelemaan omaa tulevaisuuttani. Kun täyttäisin seitsemäntoista, koulu loppuisi. Köyhien kouluttamista pidettiin turhana ja suurin osa lapsista olikin lopettanut koulun aikaisemmin.


Oli kurjaa ajatella, että viettäisin loppuelämäni palvelijana Goldstonen Mansionissa, mutta en nähnyt muutakaan vaihtoehtoa. Minulla ei ollut varaa omaan taloon tai opiskeluun, enkä tuntenut ketään jonka kanssa voisin mennä naimisiin.


Viimeisenä koulupäivänäni opettaja tuli luokseni. "Lucy, sinä olet todella ollut tämän luokan nokkelin oppilas. Tiedän, että olet Goldstonen perheen palvelijana ja minusta sinun lahjasi menevät siinä työssä hukkaan. Kiinnostaisiko sinua kotiopettajattaren työ? Voisin järjestää sinulle paikan."


Se oli tilaisuuteni päästä eroon Goldstoneista. Opettajan työ ei varsinaisesti kiinnostanut minua, mutta minun ei ainakaan tarvitsisi enää elää jatkuvassa pelossa. Ja voisin ansaita muutamassa vuodessa sen verran rahaa, että voisin aloittaa oman elämäni. Goldstoneille työskentelin nälkäpalkalla.


Olin jo suostua, kunnes unelmani särkivät surulliset siniset silmät. "Tuota...minulla on pikkuveli, enkä voi jättää häntä. Olemme orpoja ja..." kerroin änkyttäen opettajalle. "Jos saan työn, voiko hän tulla mukaani?"


Näin vastauksen jo opettajani pettyneestä katseesta, ennen kuin hän sanoi mitään. "Se ei valitettavasti käy", hän pahoitteli. "Aateliset eivät halua ylimääräisiä lapsia pyörimään jaloissaan."


"Mutta...mutta minäkin olen työskennellyt Goldstoneilla jo seitsemän vuotiaasta asti!" yritin vielä väittää vastaan, mutta turhaan.
"Kreivitär Goldstone ei olekaan koskaan noudattanut tavallisia normeja palkatessaan henkilökuntaa. Olen todella pahoillani, Lucy."


Viimeinenkin oljenkorteni oli katkennut. Vaikkei se tietenkään ollut hänen syynsä, olin silti sisimmässäni vihainen ja katkera Johnille. Mokoman riippakiven takia minulla ei ollut toivoakaan saada kunnollista elämää.


Minusta tuli hyvin kärttyisä. En voinnut muuta kuin kiehua kiukusta ja kateudesta, kun Emily ja Catherine valmistautuivat lähtemään uuteen kouluunsa. Olisi todellinen helpotus, kun he olisivat poissa, ajattelin.


Itkin usein iltaisin. En ollut varma ikävöinkö äitiä vai surinko vain onnetonta elämääni.


Usein olin kuulevinani kuiskailua tyhjässä huoneessa. Ääni sanoi: "Sinun täytyy elää Lucy, sinä pystyt siihen, sinun täytyy muuttaa tilanne..."
Olin varma, että kuulin vain oman sisäisen ääneni huudon. Mutta mitä minä voisin tehdä? Johnin takia kartanosta lähteminen oli mahdotonta.


Viimein Emilyn ja Catherinen lähtöpäivä koitti. Minulla ja Grazielalla oli kädet täynnä työtä valmistaessamme juhla-ateriaa. Onneksi ruokailemassa oli vain Goldstonen perhe. Tapansa mukaan Lydia ei ollut kutsunut taloonsa ketään. Damienkään ei ollut käynyt talossa heidän riitansa jälkeen.


En voinut olla huomaamatta, että tavallisten koreiden ja värikkäiden asujensa sijaan Emily ja Catherine olivat pukeutuneet kokonaan mustaan. Niinpä tietysti, tajusin. Heidän koulunsa ei tietenkään olisi mikään tavallinen sisäoppilaitos. Tietysti siellä opetettaisiin noituutta.


Kyllä sellainen kelpaisi minullekin, ajattelin. Taikuuden avulla kaikki olisi varmasti helpompaa. Ei tarvitsi raataa näin. Ihmettelin, pitäisi taikuutta käyttääkseen olla synnynnäinen noita vai voisiko kuka tahansa opetella sitä.


Aterian jälkeen koko perhe seisoi aulassa, meidän palvelijoiden odottaessa käskyjä sivummalla. Kaikki olivat aluksi aivan hiljaa.


Lopulta Lydia avasi suunsa ja lausui: "Tyttäreni, tehkää minusta ylpeä äiti."


Tytöt nyökkäsivät ja sen jälkeen kukaan ei sanonut mitään.


Gerald avasi oven ja saattoi tyttärensä ulos yöhön. Hän luultavasti veisi heidät vaunuilla koululle.


Kun he olivat menneet, Lydia seisoi hetken paikoillaan ja kääntyi sitten meihin päin.
"Siivotkaa keittiö ja lisätkää puita makuuhuoneen takkaan. Tarkistakaa myös, onko Haroldilla ruokaa", hän määräsi. "Muuten olette vapaat."



Lydia marssi yläkertaan. "Minä voin siivota keittiön Johnin kanssa, Lucy", Graziela sanoi. "Hoida sinä kissa ja polttopuut."
"Selvä on", vastasin hajamielisesti. Olin juuri huomannut loistavan tilaisuuden.


Graziela ja John olivat keittiössä ja Lydia nukkumassa. Kellarissa ei siis taatusti olisi ketään. Se olisi silti vaarallista, mutta tilaisuus oli liian hyvä. Uusi vierailu noidan kellariin voisi muuttaa elämäni.


Kellari ei vaikuttanut muuttuneen paljon viime käyntini jälkeen. Kuinka vanha silloin olinkaan, mietin. Kymmenen? Yksitoista?


Olin täällä, mutta mitä nyt? Poissaoloni huomattaisiin pian, enkä taatusti oppisi loitsuja muutamassa minuutissa. Katseeni harhaili pulloihin. Olisiko niistä jotain apua? Mutta mistä minä tiedän mitä nuo liemet tekevät?


Näin työpöydällä papereita ja istuuduin lukemaan niitä.

Emilyn pääsykoe muistiinpanoja:

Taikajuomat

Vaikein aine. MUISTA: Värit tärkeitä!

Myrkky: Vaikea, sekoita enemmän kuin ohjeessa sanotaan, pitäisi muuttua keltavihreäksi. Muistuta Catherinea, että damanin hiukset on kielletty pääsykokeessa!

Lemmenjuoma: Ei muutu millään vaaleanpunaiseksi, vaikka lisää oikean määrän unikon siemeniä. Kysy äidiltä.

Volarliuos: Helppo, keltainen, tuoksuu päivänkakkaroilta. Luultavasti kysytään kokeessa!

Animorfosliemi: Ei äidin mielestä kysytä, mutta tein varmuuden vuoksi. Ruskehtavaa, pitäisi kai olla tummempaa?

Scapparejuoma: Liian vaikea, ei toivottavasti kysytä. Catherine kuitenkin onnistui. Kysy miten sai juomasta niin vaaleansinistä. Oma jäi lähes mustaksi.


Täydellistä, ajattelin. Nämä muistiinpanot antoivat minulle selityksen pullojen sisältöihin. Myrkyllä tai lemmenjuomalla tuskin tekisin mitään, mutta muista voisi olla apua.


Kurotin hyllystä kirjan: Taikajuomat aloittelijoille, ja etsin siitä selitykset liemille. Volarlious saisi juojansa lentämään ja animorfosliemi muuttaisi siksi eläimeksi, jonka karvaa tai muuta osaa liemessä oli käytetty. Scapparejuoma oli mielenkiintoisin. Sen juotuaan siirtyisi muutaman kilometrin päähän olinpaikastaan. Matkustamisessa sen käyttö olisi kirjan mukaan liian arvaamatonta, mutta se olisi hyvä keino päästä nopeasti pakoon tukalista tilanteista.


Laitoin kirjan huokaisten takaisin hyllyyn. En nähnyt juomista mitään hyötyä itselleni. Lydian myrkyttäminen luultavasti toisi muutoksen tilanteeseeni, mutta en millään uskaltaisi yrittää sellaista. Sitä paitsi se muutos saattaisi olla kartanosta selliin.


Aioin juuri nousta portaat ulos, kun kuulin ylhäältä meteliä. Kuulosti siltä kuin kartano ovi olisi avautunut ja sisään olisi marssinut ihmisiä.
Päätin hiipä muutaman portaan ylöspäin, jotta näkisin ja kuulisin mitä oli tekeillä.


Lydia seisoi aulassa, kauhusta paikoilleen jähmettyneenä. Hänen ympärillään seisoi joukko toinen toistaan kummallisemman näköisiä olentoja. Pelko kuristi sydäntäni. Tunsin vaaran lähestyvän.

Koreimmin pukeutunut olento lausui Lydialle: "Lydia Valerie Elisabeth Goldstone, sinua syytetään damanin piilottamisesta ja sen hiusten käyttämisestä laittomissa taikajuomissa. Miten vastaat näihin syytöksiin?"


"Minä. m-minä en..." Lydia sopersi.
"Tunnusta pois!" ärähti karskin näköinen mieshahmo. "Koko talohan aivan löyhkää damanilta!"

Damani. Taas tuo sana. Tiesin, että he tarkoittivat minua. En tiennyt mitä pahaa olin tehnyt, mutta minun täytyisi päästä pois täältä ja pian.


"Tutkikaa koko kartano", joukon johtaja komensi. "Muistakaa, että damaneita on vaikea havaita, jos ne eivät tahdo tulla huomatuiksi. Tutkikaa joka nurkka tarkkaan!"


Paniikki iski minuun, kun yksi olennoista suuntasi kellaria kohti.


Harpoin portaat alas ja pysähdyin taikajuomien eteen.


Pitäisikö minun yrittää Scapparejuomaa? Sehän saattaisi heittää minut minne tahansa. Ja entä jos nämä olivat Emilyn epäonnistuneita juomia?


Mietin kuumeisesti mitä tehdä, kun kuulin takaani äänen: "Sinä siellä! Liikkumatta!"


Sekunnin ajan ajattelin, että selittäisin olennolle olevani syytön mihinkään. Ehkä hän ymmärtäisi ja kertoisi mikä on damani ja miten minä voin olla sellainen. Näin kuitenkin hänen silmissään vain puhdasta vihaa ja raivoa.


Nappasin vaaleansinisen litkun pöydältä ja kulautin sen kurkkuuni, ennen kuin otus ehti tehdä mitään.


"Hei, lopeta tuo, sinä saastainen damani!" olento rääkyi. Se syöksähti minua kohti, mutta ennen kuin se ehti saada otetta, minä katosin.