Taas pitkästä aikaa uutta osaa.Yritän ehtiä taas kirjoittamaan useammin, kun on elämä vähän rauhoittunut. Hyvää kesää kaikille :)

Tunsin vimmattua kieppumista, jonka päätyttyä tupsahdin keskelle lumihankea.

Nousin pystyyn ja katselin ympärilleni. Olin keskellä lumista metsää, mikä oli hyvin outoa ottaen huomioon, että nyt pitäisi olla loppukesä.
 

Kertasin tapahtumia mielessäni. Arabelle oli käskenyt minua pakenemaan ja kellariin oli ilmestynyt vihreäihoinen mies, joka heitti päälleni jotain...ja nyt olin täällä. Tämä oli aivan kuin vuosia sitten, kun olin paennut Goldstone Mansionista scapparejuoman avulla. Tällä kertaa olin jättänyt Arabellen kuolemaan.
 

Lysähdin istumaan maahan. Minulla ei ollut aavistustakaan missä olin, eikä mitään paikkaa minne mennä. Elämäni oli jälleen hajonnut palasiksi.
 

Pitkään en ehtinyt rypeä itsesäälissä, kun kuulin jonkin lähestyvän. Metsän pimennosta marssi esiin kaksi sutta.
 

Tuijotin susia hetken pelkäämättä yhtään, lähes toivoen, että ne tappaisivat minut. Sudet kuitenkin vain tuijottivat takaisin.
 

"Naganda! Cwoll!" kajahti huuto hiljaisessa metsässä. Puiden seasta harppoi esiin nainen.
 

"Sinä olet varmasti Lucy", nainen sanoi ystävällisesti kävellessään minua kohti. "Sedemer kertoi, että löytäisin sinut täältä"
 

"K-kuka, m-mitä.." aloitin, mutta nainen keskeytti minut. "Mitä sinulla on kaulassasi?"

Hän tarttui minua olkapäästä ja tutki kaulaani. "Vampyyrinpurema!" hän huudahti hämmästyneenä. "Mutta miten sinä et ole muuttunut? Olet aivan lämmin, eikä ihosi ole kalpea tai silmäsi punaiset."
 

Tuijotimme hetken toisiamme. "Mikä sinä olet?" nainen kysyi minulta kiinnostuneena. Kysymys johon olin itsekin etsinyt vuosikausia vastausta. "Kuka on Sedemer?" kysyin takaisin.

"Vaikuttaa siltä, että meillä on paljon keskusteltavaa", nainen sanoi hymyillen. "Seuraa minua."
 

Epäröin paikoillani, kun nainen jo lähti marssimaan poispäin. Minulla ei ollut aavistustakaan, oliko hän ystävä vai vihollinen.
 

"Alahan tulla!" nainen huusi. "Vaikka olisitkin kuolematon, Hiverian susien purema sattuu kuin tuhannen veitsen viilto."
 

Nainen sanoi tämän hyvin huolettomasti, mutta sudet murahtelivat ympärilläni. Päätin seurata häntä mukisematta.
 

Tulimme pian kiviselle mökille ja nainen johdatti minut sisään.
 

"Pahoittelen sotkua", nainen sanoi astututtuamme sisään. "Täällä käy harvoin vieraita, eivätkä sudet niin välitä puhtaudesta. Haluaisitko teetä?"
 

Minusta tuntui uskomattomalta, että nainen rupatteli niin huolettomaan sävyyn, vaikka oli vielä äsken uhannut usuttaa sutensa kimppuuni.
 

Pian hän tyrkkäsi käteeni mukillisen teetä. "Ei siinä mitään myrkkyä ole", hän sanoi naurahtaen, kun katsoin juomaa epäillen. "Mennään takkahuoneeseen, siellä on lämpimämpää."

 

Nainen vei minut keittiön viereiseen huoneeseen ja istutti minut pöydän ääreen. Takassa leimusi iloinen valkea, joten huone oli miellyttävän lämmin.

"No niin", hän aloitti. "Sedemer kertoi minulle nimesi, Lucy Lilywhite, joten minäkin kerron omani. Olen Rissa Isetea. On paljon asioita, joita en voi kertoa sinulle, mutta voit kuitenkin kysyä. Ymmärrän myös, jos et halua kertoa minulle itsestäsi, mutta aion yrittää. Mikä sinä olet?"
 

Tutkailin naista hetken. Hän vaikutti aivan tavalliselta ihmiseltä. Normaali iho, normaalit silmät ja korvat. Toisaalta Lydiakinhan näytti aivan ihmiseltä, vaikka oli noita. Rissa ei kuitenkaan vaikuttanut vaistoavan, että olin damani, kuten toiset oudot olennot, joita olin tavannut.

"En mielelläni vastaisi tuohon kysymykseen", sanoin varovasti.

"Selvä on", Rissa sanoi hymyillen. "Ajattelinkin sen olevan arkaluontoinen aihe, kun Sedemerkään ei suostunut kertomaan.

 Hän keräsi tyhjät teemukit ja nousi ylös. "Haluaisitko keittoa? Sinun täytyy olla nääntymäisilläsi nälkään."

En ollut tajunnutkaan, miten nälkä minulla oli ennen kuin sain eteeni lautasellin höyryävää keittoa. Aloin heti ahmia välittämättä ruokatavoista.

"Hauska nähdä, että sinulle maistuu", Rissa hymähti.

Lopetin nolona hotkimiseni. "Kuka on Sedemer? Oliko hän se vihreäihoinen mies? Miten hän tuntee minut?" kysymykset tulvivat huuliltani.
 

"Olen pahoillani, mutta Sedemer kielsi minua kertomasta sinulle itsestään muuta kuin nimensä."

Istuimme hetken hiljaa, tuijottaen toisiamme. Aavistin, että molemmat mietimme saisimmeko kysymyksiimme yhtään vastausta.
 

"Mikä... Anteeksi, kuka sinä sitten olet?" kysyin varovasti.
Rissa naurahti. "Nimeni on Rissa Isetea, kuten jo kerroin", hän vastasi. "Ja olen puolihaltia. Isäni oli siis ihminen ja äitini haltia."

Siksi hän ei siis vaistoa, että olen damani, ajattelin. Rissa on puoliksi ihminen, joten luultavasti hänen vaistonsa ovat heikommat, kuin muilla tapaamillani olennoilla. Haltia ei kertonut minulle paljon mitään. Olin tietysti kuullut vanhoja satuja ja tarinoita metsissä asuvista olennoista, mutta en tietenkään tiennyt niiden olevan totta. Rissa joka tapauksessa näytti aivan tavalliselta naiselta.
 

"Mistä sinä oikein tulet?" Rissa kysyi minulta. "Sedemer ei kertonut."
Mietin hetken, kuinka paljon voisin kertoa hänelle.
"Minä...asuin sulhaseni kanssa hänen omistamassaan leipomossa. Meidän piti mennä naimisiin huomenna, mutta...mutta kävikin ilmi että hän on vampyyri ja hän puri minua. Sitten joku vihreäihoinen mies ilmestyi huoneeseen, heitti päälleni tomua ja ilmestyin tänne." Siinähän se oli pähkinänkuoressa, ajattelin.

"Kiehtovaa", Rissa sanoi kiinnostuneesti ja lisäsi ennemminkin itsekseen: "Mikä sinä oikein olet, kun et ole muuttunut?"
 

"Mikä paikka tämä sitten on?" kysyin itse välttyäkseni vastaamasta Rissan kysymykseen. "Damienin luona oli vielä kesä. Miten täällä on jo talvi?"

"Tämän paikan nimi on Hiveria ja täällä on aina talvi", Rissa selitti. "Hiveria on muinoin kirottua maata, jossa vallitsee ikuinen kylmyys. Harvat kasvit ja eläimet selviävät täällä. Tietääkseni olen koko Hiverian ainoa pysyvä asukas jos jääkansaa ei lasketa. Kukaan heidän lisäkseen ei oikein viihdy täällä lukuunottamatta muutamia uhkarohkeita vaeltajia."
 

"Miksi sinä sitten asut täällä?" kysyin ymmälläni. Rissa hymyili surumielisesti. "Se on osa minun rangaistustani. Olen pahoillani, mutta en aio ainakaan vielä kertoa, mistä minua rangaistaan. Myös työni on rangaistukseni, mutta siitäkään en voi kertoa."
Minusta tuntui, että mieleeni pulpahteli aina vain enemmän uusia kysymyksiä.
 

Rissa nousi tyhjän keittokulhonsa äärestä ja meni sytyttämään takkaa, joka oli keskustellessamme sammunut.

 

Nousin ja menin Rissan luo takan ääreen. "Yksi kysymys vielä", sanoin varovasti. "Mitä varten minä oikein olen täällä? Oliko tällä Sedemerillä jokin syy lähettää minut luoksesi?"
 

"Sedemer lähetti sinut tänne turvaan", Rissa vastasi. "En tiedä miltä, kenties siltä vampyyrisulhaseltasi. Joka tapauksessa hän pyysi, että pitäisin sinut täällä niin kauan, että lapsesi syntyy."
 

Ei. En ollut voinut kuulla oikein. Se ei saanut olla totta. "Mi-mikä lapsi?" kysyin Rissalta kalmankalpeana ja ääni täristen.
"Etkö tiennyt olevasi raskaana?" Rissa kysyi ällistyneenä. "Niin minä Sedemerin puheista käsitin."
"Ei!" huusin kauhuissani. "En minä voi olla! En minä halua synnyttää Damienin lasta!"
 

"Rauhoitu kultaseni", Rissa yritti hillitä minua. "Ei ole lapsen syy, jos hänen isänsä on hirviö. Joka tapauksessa sinun pitää päästä nukkumaan. Aamu valkenee jo."

 

Rissa johdatti minut yläkertaan ja pieneen makuuhuoneeseen, jossa oli kaksi sänkyä.

"Voit nukkua täällä" hän sanoi. "Tämä on tytärteni entinen huone." Olin edelleen niin järkyttynyt, etten pystynyt vastaamaan. "Tämä on ollut sinulle järkyttävä päivä ja olen pahoillani, etten voi kertoa sinulle kaikkea. Yritä nyt saada levätyksi."

Rissa poistui, mutta sanoi vielä ovelta: "Älä sitten yritä paeta. Sudet saavat sinut kyllä kiinni."
 

Minä jäin yksin huoneeseen pelkäämään. Millainen oikein olisi lapsi, jonka isä oli vampyyri ja äiti damani?