Eräänä yönä olin juuri nukahtanut ajatuksiini, kun heräsin alakerrasta kuuluvaan räsähdykseen. Oliko Damien alhaalla? Vai Ravenko se oli?

En saanut enää unta ja päätin mennä tarkistamaan. Damienin huoneesta kuului hiljaista kuorsausta, joten hän se ei voinut olla. Raven oli luultavasti pudottanut jotain, ajattelin. Parasta mennä siivoamaan sen jäljet.

Alakerrassa ei näkynyt merkkiäkään Ravenista, mutta keittiöstä kuului kolinaa. Miten kissa sinne olisi voinut päästä suljetun oven läpi? Pelko alkoi jo hiipiä mieleeni, mutta keksin, että Ravenhan oli hyvin saattanut jäädä vahingossa keittiöön, kun suljin oven illalla. Ja nyt kissaparka tietenkin loikkii ympäriinsä hädissään.

Avasin oven ja astuin sisään keittiöön päästääkseni Ravenin ulos. Olin saada sydänkohtauksen.

 

Keittiössä oli nainen, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Hänellä oli mustat hiukset, hyvin valkea iho ja punaiset silmät. Aivan kuin Damienin naispuolinen versio. Hän oli pukeutunut todella kauniiseen, tummanpunaiseen pukuun.

Nainen näytti pelästyvän minut nähdessään vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Hän oli ollut noukkimassa ylös lattialle pudonneita keksejä ja suoristautui nopeasti. Tuijotimme toisiamme hetken, eikä kumpikaan sanonut mitään.

Hän kääntyi ja vei tarjottimensa pöydälle. Vihdoin saan suuni auki ja sopersin: "M-minä...mitä...Kuka sinä olet? Mitä teet täällä?

Nainen kääntyi ja käveli hitaasti luokseni. Hän tuijotti minua pelokkaasti.

"Sinä olet vaarassa Lucy", hän kuiskasi hiljaa.

En ehtinyt vastata mitään, kun ovi lennähti auki ja Damien tuli sisään. Hän katsoi minusta naiseen ja takaisin näyttäen hyvin vihaiselta. "Lucy, mitä sinä teet jalkeilla keskellä yötä?" hän kysyi.

"M-m-minä kuulin melua alhaalta ja...ja..." yritin selittää, mutta Damien keskeytti minut.

"Tämä on Arabelle Cygnenoir", hän viittasi kohti naista, joka oli aivan vapissut pelosta Damienin astuttua huoneeseen. "Hän on palkolliseni. Hän tulee tänne silloin tällöin leipomaan öisin, ettei minun tarvitse herätä niin aikaisin valmistamaan asiakkaille tuoretta leipää aamuksi."

"Olen pahoillani, että hän herätti sinut." Damien mulkaisi vihaisesti Arabellea, joka näytti kutistuvan katseen alla.
"Anteeksi herra", hän henkäisi. "Se oli vahinko! Vannon ettei se toistu."

"Hyvä niin", Damien sanoi kylmästi."Menehän takaisin nukkumaan Lucy", hän sanoi minulle ystävällisemmin. "Minulla on vielä hieman puhuttavaa Arabellen kanssa."

Tajusin nolona, että seisoin Damienin edessä alusvaatteisillani ja poistuin nopeasti paikalta.

Huoneessani minulla oli jälleen paljon mietittävää. Miksi Damien ei ollut kertonut minulle toisesta työntekijästään? Ja mitä Arabelle oli sanonut? Miksi olen vaarassa? Minua ahdisti niin paljon, että jouduin itkemään itseni uneen.

Herättyäni aamulla menin normaaliin tapaani keittiöön, jossa Damien valmisti aamiaista.

"Huomenta", hän toivotti.
"Huomenta", vastasin ja jatkoin hetken mielijohteesta. "Onko Arabelle jo lähtenyt?"

"Hän lähtee aina ennen auringonnousua", Damien vastasi. "Hänen täytyy huolehtia lapsistaan, kun hänen miehensä on töissä."

"Hänellä on siis perhe. Olisi mukava tutustua häneen paremmin. Voisin vaikka auttaa häntä jonakin yönä..."

"EI!" Damien keskeytti. Katsoin häneen säikähtäneenä ja hän jatkoi rauhallisesti: "Ethän sinä voi rasittaa itseäsi öisin. Minä tarvitsen apuasi täällä päivisin, joten sinun täytyy olla virkeä."

Damienin kiivas kieltäytyminen kummastutti minua hetken, mutta pian sulin jälleen siihen ihanaan onnen tunteeseen, jonka hänen läsnäolonsa aiheutti, enkä jaksanut murehtia mistään.

Damien jäi keittiöön kokkaamaan, kun minä menin avaamaan kaupan. olin juuri järjestelemässä hyllyjä, kun kuulin oven aukenevan hätäisesti.

"Tervetuloa", toivotin siitä sisään astuneelle miehelle. "Voinko auttaa teitä jotenkin?"

"Onkohan herra Corbeau paikalla? Minulla olisi hänelle kiireellistä asiaa."
"Hän on keittiössä, hetki vain niin haen hänet."

En kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan kun Damien jo astui ulos keittiöstä. "Kas, herra Parker", hän sanoi hyväntuulisesti. "Voimme jutella yläkerrassa. Lucy, pidä kauppa pystyssä sillä aikaa."

Herra Parker seurasi Damienia yläkertaan.

Pian leipomo täyttyi asiakkaista, joten minulla riitti töitä. En edes huomannut, että Damien viipyi yläkerrassa monta tuntia.

"Lucy, minun täytyy mennä käymään herra Parkerin luona vielä tänä iltana", Damien ilmoitti kun olimme sulkemassa leipomoa. "Saatan viipyä myöhään. Mene sinä vain jo nukkumaan."
"Selvä on", vastasin.

Mutta kun olin menossa nukkumaan, mieleeni juolahti, että voisin käydä tervehtimässä Arabellea. Olisi todella mukavaa saada vaihteen vuoksi jutella jonkun muun kuin Damienin kanssa.

Päätin mennä takaisin alas ja odottaa Arabellea. Oli jo melkein keskiyö, eikä häntä vielä näkynyt. Tuijottelin ikkunasta ulos ajatuksissani.

Yhtäkkiä kuulin askeleita takaani ja käännähdin ympäri.

Portaikon ovi aukeni ja Arabelle astui sisään leipomoon.

Hän katsoi minua yhtä pelästyneenä kuin minä häntä.

"Miten ihmeessä sinä sieltä tulet?" kysyin ällistyneenä.

"M-mi-minä...Saavuin jo vähän aikaa sitten ja...tuota...hain aineksia kellarista" Arabelle änkytti. Hän ei selvästikään ollut tottunut valehtelemaan.

"Damien sanoi ettei hän säilytä kellarissa mitään, koska se on homeessa", väitin vastaan. "Ja missä ne sinun aineksesi ovat?"

Arabelle vilkaisi tyhjiä käsiään. "Minun ei oikeastaan pitäisi puhua teille, kun herra ei ole paikalla", hän sanoi hermostuneesti.

Sen enempää selittelemättä hän katosi nopeasti keittiöön.

Tässä oli jotain epäilyttävää, ajattelin. Minun pitäisi kertoa Damienille. Arabellehan saattoi vaikka koittaa varastaa jotakin.

Menin takaisin sänkyyn vakaasti päättäen, että kantelisin Arabellesta. Pikku hiljaa ajatukseni kuitenkin alkoivat selvitä. Minunhan ei pitänyt luottaa Damieniin! Kuinka saatoin unohtaa. Päätäni särki, enkä tiennyt mitä ajatella. Kun Damien oli kanssani, hän oli olemukseltaan kuin enkeli. Mutta kun hän oli poissa, mieleeni tulvivat kaikki epäilykset.

Minun oli pakko päästä pois. Minun olisi lähdettävä nyt kun Damien oli poissa. Muuten muuttaisin taas mieleni kun näkisin hänet.

Pukeuduin nopeasti ja avasin huoneeni oven.

Törmäsin kuitenkin Damieniin heti. Hän oli jo palannut.

"Lucy?" hän hämmästyi. "Vieläkö olet pukeissa? Minne olet menossa?"
"Mi-minä..." en saanut sanaa suustani.

Damien hymyili. "Mitä minun pitää tehdä kanssasi, että lopetat nuo yölliset hortoilusi?" Hän silitti poskeani kädellään. "Menehän nyt nukkumaan kulta pieni."

Sanomatta sanaakaan palasin huoneeseeni, riisuuduin ja kaaduin sänkyyni liian pökerryksissä ajatellakseni enää mitään.