Tässä taas uutta osaa. Seuraavan ilmestymisestä en taas yhtään tiedä, kun en ole sen hyväksi vielä tehnyt mitään. Päässä on kyllä selkeä visio :D Että osaa kiire olla ihmisellä, jolla on vain kolmen päivän kouluviikko!

Joku kyseli kuvia isommiksi. Minun taidoillani sitä ei pysty tekemään, joten jos osaat auttaa, kerro ihmeessä. Mutta sentään opin vihdoin ottamaan kuvia niin, ettei portaat häviä!

 

 

Laskin Ravenin maahan ja ryntäsin Arabellen luo.
 

"Mitä sinä taas hiiviskelet ympäriinsä!" huusin hänelle. Olin raivoissani ja myös hieman peloissani, koska Damien ei ollut paikalla. Voi miksi olinkaan unohtanut kertoa Damienille Arabellen epäilyttävästä käytöksestä ennen sairauttani?
 

"Lucy ole kiltti", Arabelle sanoi katsoen minuun anovasti ja tarttuen käsiini. "Meillä ei ole paljon aikaa, Raven..."

Riuhtaisin käteni irti hänen otteestaan. "Häivy täältä!" huusi. "Damien olisi kertonut minulle, jos olisi päästänyt sinut sisään. Sinulla ei ole mitään oikeutta olla täällä!"
 

"Minä pyydän sinua Lucy", Arabelle kiljui. "Ei vaan minä rukoilen! Kuuntele minua! Tule kellariin kanssani. Anna minun avata silmäsi!"
"Odota vain kun Damien saa kuulla tästä!" Huusin vastaan.
 

"Lucy sinä et ymmärrä! En halua, että sinulle käy niin kuin minulle kävi! Sinä tunnet itsesi onnelliseksi nyt, mutta enemmin tai myöhemmin tulet kärsimään ikuista kylmyyttä, janoa ja pimeyttä."
 

"Hiljaa!" Minä suorastaan rää'yin. "Miksi sinä yrität pilata minun onneni? Olen saanut kärsiä koko elämäni ajan ja vihdoin olen löytänyt jonkun, joka rakastaa minua! Mene pois ja jätä meidät rauhaan!"
"Damien ei rakasta sinua! Hän vain leikkii sinulla. Minä tiedän, minäkin luulin joskus, että hän rakastaa minua."

"Hiljaa, hiljaa, hiljaa!" huusin ja hautasin kasvoni käsiini. En kestänyt kuunnella Arabellea enää hetkeäkään.
 

"Lucy minä tiedän, mikä sinä olet!" Arabelle huusi vastaan ja vaikenin.
"M-mitä?" kysyin ääni vavisten.

"Senhän sinä olet halunnut aina tietää. Damani, joka ei itse tiedä olevansa damani", hän sanoi, katsoen minua murheellisena.
"Ole kiltti ja kerro minulle! Minun täytyy saada tietää!"
"Tule kellariin kanssani"
"Mutta Damien..."
"Jos Damien rakastaa sinua, ei hän sinua kellariin menemisestä rankaise"
 

Arabelle syöksyi ohitseni portaisiin. Epäröin hetken, mutta tämä kysymys oli vaivannut mieltäni liian pitkään. Damienin rakkaus oli turruttanut sen, mutta Arabelle oli jälleen herättänyt uteliaisuuteni. Seurasin häntä kellariin.
 

Kellari ei ollut ollenkaan homeinen ja rottia kuhiseva loukko, kuten Damien oli väittänyt. Kolkko se sen sijaan oli. Se oli suuri, kylmä ja kostea kivinen niukasti kalustettu huone.

Yksi esine kuitenkin vangitsi katseeni. Huoneen seinällä oli suuri, avonainen ruumisarkku.
"Näetkö nyt?" Arabelle kysyi tuijottaessani arkkua. "Minun täytyy nukkua arkussa päivisin, ollakseni suojassa auringonvalolta. Voin liikkua ulkona vain öisin. Minun täytyy juoda verta elääkseni."
 

Peräännyin, koska kaikki tämä kauhistutti minua. Kaipasin Damienin luo. "Lucy", Arabelle jatkoi. "Me olemme vampyyreja."
 

"Valehtelet", sanoin. "Damien ei nuku arkussa. Hän liikkuu ulkona päivisin. Ei auringonvalo häntä vahingoita."
"Damien on vampyyri. Puhdasverinen vampyyri. He ovat harvinaisia, mutta kyllä heitä vielä on. Vain puhdasverisen vampyyrin puremasta syntyneet vampyyrit kuolevat auringon valossa. Sinä näet kyllä hänen hampaidensa jäljet minun kaulassani. Älä kiellä enää totuutta itseltäsi Lucy."
 

"Ei, ei, ei", minä vaikeroin. "Tämä ei todista mitään! Ehkä sinä olet vampyyri, mutta Damien ei ole!"
"Kyllä sinä tiedät. Aavistelit varmasti jo jotain, ennen kuin hän lumosi sinut. Olet taatusti huomannut, kuinka samannäköisiä olemme. Kalpea iho ja punaiset silmät. Vampyyrin merkit."
 

"Miten tämä liittyy siihen, mikä minä olen!" huusin epätoivoisena vaihtaakseni puheenaihetta.
Arabelle oli hetken hiljaa.
 

Hän meni lukutelineellä olevan avoimen kirjan luo ja käänteli sen sivuja mietteliäänä. "Noin kymmenen vuotta sitten Damien kiinnostui damaneista. Hän hankki niistä kaiken mahdollisen tiedon ja vieraili usein Goldstone Mansionissa. Sinä kai asuit siellä silloin? Sitten hän toi sinut tänne. Tiesin heti, ettet ole ihminen. Haiset erilaiselta. En ole koskaan aikaisemmin tavannut damania, mutta arvasin että olet sellainen. Damien oli puhunut niistä niin paljon, enkä ole koskaan haistanut mitään samanlaista."
 

"Mikä on damani? Ole kiltti ja kerro minulle!" Olin halkeamaisillani jännityksestä.
"Damanit syntyvät damaca nimisen kasvin maidosta. Damacat ovat äärimmäisen harvinaisia. Ne kasvavat vain jos damani kylvää siemenen, joten kukaan ei tiedä, kumpi tuli ensin, damaca vai damani. Joka tapauksessa täysikasvuinen damaca näyttää kasvilta, jolla on lehmän pää ja utareet."
 

Muistin elävästi kymmenen vuoden takaisen tapahtuman. Hirviökasvi, joka söi isäni.
 

"Kuten olet varmaan huomannut, damanit ovat vainottuja. Tullakseen damaniksi, ihminen joutuu suorittamaan hirvittävän rikoksen. Siksi koko taikaolentojen kansa vihaa damaneita. Sinä varmastikin tiedät, mikä tämä rikos on."
"Ei!", henkäisin "Minulla ei ole aavistustakaan. En ole tehnyt mitään pahaa, vannon sen!"
 

Arabelle katsoi minua kummeksuen. "Täytyyhän sinun tietää", hän sanoi. "kun olet mitä ilmeisimmin sen tehnyt. Ihminen syöttää damacalle jommankumman vanhempansa. Damaca sulattaa tämän henkilön maidoksi. Ihminen lypsää maidon ja juo sen. Ihminen joutuu siis syömään isänsä tai äitinsä tullakseen damaniksi."
 

Tuijotin Arabellea sanattomana. Menneisyys pyöri päässäni. Hirviökasvi syömässä isääni. Minä kuin lumottuna lypsämässä ja juomassa kasvin maitoa.
"Ei", sanoin heikosti. "En minä tehnyt sitä...ei se ollut minun syyni...en tarkoittanut...en tiennyt..."
 

"Damanit ovat kuolemattomia. Eri tavalla kuolemattomia kuin muut kuolemattomat, tarkoitan. He näyttävät kauniilta ihmisiltä, heidän sydämensä lyö ja heidän suonissaan virtaa veri. Kukaan ei tiedä keinoa damanin tappamiseksi. He kyllä tuntevat kipua ja haavoittuvat, mutta he eivät vain kuole. He eivät myöskään vanhene enää siitä päivästä, kun muuttuvat damaneiksi."
 

"Mutta minä olin seitsemänvuotias!" huudahdin.
Arabelle katsoi minuun yllättyneenä. "Sinä siis tosiaan teit sen. Jotenkin vaikutat niin viattomalta...Seitsemän vuotiaana? Tapoit isäsi tai äitisi? Kirjoissa ei kerrota lapsidamaneista, joten ehkä he sitten vanhenevat."
 

"Minä en tappanut ketään!" huusin epätoivoisena. "Isäni ja minä...Me löysimme sen kasvin. Minä en tehnyt mitään! Se vain söi isäni. Ja minä...minä join se maidon, mutta...mutta aivan kuin joku olisi ohjaillut minua tai..."
 

"Minä uskon sinua Lucy", Arabelle keskeytti hysteerisen selitykseni. "Minä olen nähnyt elämäni aikana niin paljon pahaa, että tunnistan murhaajan, kun näen sellaisen. Et sinä vaikuta tappajalta. Siksi haluan auttaa sinua."
En tiennyt mitä sanoa. Ajatukseni olivat aivan sekaisin.
 

"Damien on innokas tiedemies", Arabelle jatkoi. "Hän tutkii mielellään eri lajeja, ja kuinka taikuus vaikuttaa niiden elämään. Erityisesti häntä kiinnostaa vampyyrin myrkyn vaikutus taikaolentoihin. Siksi hän on kiinnostunut sinusta."

 

"Damien rakastaa minua!" Huusin takertuen ainoaan oljenkorteeni.
 

"Minä olin ihminen vielä kolmekymmentä vuotta sitten", Arabelle kertoi. "Isäni oli leipuri Pariisissa, jossa vartuin. Äitini kuoli, kun olin vielä pieni, eikä minulla ollut sisaruksia. Olin isäni silmäterä ja hän hemmotteli minut pilalle. Damien tuli isälleni oppipojaksi. En ollut ollut paljon tekemisissä muiden miesten kuin isäni kanssa. Damien oli yhtä komea kuin nytkin, joten rakastuin häneen pian. En tosin enää tiedä, rakastuinko oikeasti, vai lumosiko hän minutkin. Joka tapauksessa olin yhtä onnellinen kuin sinä nyt. Damien lupasi minulle kaiken maan ja taivaan väliltä. Hän kuitenkin teki minusta orjansa ja vei minut pois isäni luota. Minun oli pakko seurata häntä, jos halusin pysyä hengissä. "
 

"Minä..minä olin Damienin ensimmäinen koe" Arabelle näytti äärimmäisen murheelliselta. "Ensimmäinen ihminen, jota hän ei käyttänyt vain ruokana. Pitkään luulin että se merkitsisi jotain..." Arabelle pyyhki kyyneleet poskiltaan ja jatkoi ääni täristen.
 

"Damien teki kokeen ihmissusitytöllä, laski myrkkynsä häneen. Tyttö menetti järkensä ja lopulta kuoli. Hänen nimensä oli Beatrice...Toisen tytön, ihmisen, hän muutti ensin vampyyriksi ja usutti sitten ihmissuden puremaan häntä. Adelaide...Christine puolestaan..." Kyyneleet valuivat pitki Arabellen poskia, hänen muistellessaan.
 

"Christine parka" kuului kolea ääni takaamme. Käännyimme ja näimme Damienin liittyneen seuraamme.

"Harmi, etteivät keijut kestä vampyyrin myrkkyä. Adelaide on ollut tähän mennessä paras kokeeni. Niin sääli, että hän karkasi ja käristyi tomuksi aamunkoitteessa. Mitä tuhlausta! Täällä näköjään muistellaan menneitä."
Damien katsoi minua hymyillen ja sanoi maireasti: "Näyttää siltä, että leikki on lopussa Lucy-pieni".