Saavuimme Goldstone Mansioniin viileänä alkusyksyn yönä. En ollut koskaan nähnyt niin valtavan kokoista rakennusta. Yön pimeydessä se näytti pelottavalta ja luotaantyöntävältä.


Kartanon ovella meitä odotti vanha, ystävällisen näköinen nainen. "Tulkaahan sisään sieltä, ettette kylmety", hän sanoi pehmeällä äänellä.


Sisällä hän kätteli äitiä ja sanoi: "Tervetuloa Goldstone Mansioniin! Minä olen Graziela Nolasco ja olen tällä hetkellä ainoana palvelijana täällä."
"Hauska tutustua rouva Nolasco", äiti vastasi tervehdykseen. "Minun nimeni on Alice Lilywhite ja tässä on tyttäreni Lucy. Tulen tänne kotiopettajattareksi, kuten varmaan tiedättekin."
"Tiedänhän minä, ja kutsukaa toki minua vain Grazielaksi", Graziela sanoi lämpimästi.


Äidiä ja Grazielan jutustelessa minä hiippailin katsomaan lähempää haarniskoja, joita aulassa seisoi rivissä. Ihmettelin, miten kukaan on koskaan voinut kantaa yllään noin painavan näköisiä varusteita.


Havahduin mietteistäni ja huomasin mustapukuisen naisen tuijottavan minua. En ollut ollenkaan kuullut hänen askeliaan, mutta hänen oli täytynyt tulla ilmeisesti kellariin johtavasta portaikosta. Hänen kylmät, harmaat silmänsä naulitsivat minut paikoilleni. Hän vain tuijotti minua sanomatta mitään, mutta silmistä loisti käsittämätön viha ja sydämeni hakkasi pelosta.


Yhtäkkiä hän alkoi kirkua korviavihlovasti. "Sinä! Kuinka sinunlaisesi kehtaa tulla minun talooni! Ulos! Ulos täältä ja heti!"


"Mutta kreivitär Goldstone hyvä!", Graziela riensi rauhoittelemaan kummallisesti kiivastunutta naista. "Hän on vain uuden kotiopettajattarenne tytär." Kreivitär katsoi raivoissaan vuoroin minua ja Grazielaa. Lopulta hän rauhoittui ja kohdisti kylmät silmänsä äitiini.


Äiti kiiruhti kättelemään kreivitärtä, joka sanoi: "Alice Lilywhite, oletan. Minä olen kreivitär Lydia Goldstone. Aloitat huomenna tytärteni kotiopetuksen. Löydät kaiken tarvitsemasi materiaalin kirjastosta. Sinun tyttäresi auttaa Grazielaa kartanon hoidossa. Hän voi käydä läheisessä kylässä palvelijoiden lapsille tarkoitettua koulua jos haluaa, kunhan työt tulevat tehdyksi. Graziela näyttää teille palvelijoiden tilat."


Vastausta odottamatta kreivitär lipui takaisin kellariinsa kivettynyt ilme kasvoillaan.


 "Teimmekö me jotain väärin?" äiti kysyi Grazielalta huolestuneena.
"Kreivitär nyt on vain hieman omalaatuinen", Graziela rauhoitteli äitiä,  vaikka näytti itsekin hieman hermostuneelta. "Ei tuosta kannata huolestua. Tulkaahan nyt mukaani niin näytän teille palvelijoiden tilat."


Kävelin heidän perässään käytävää pitkin peloissani ja hämmentyneenä tapahtuneesta. Kartanon suuruus hämmensi minua lisää ja jäin pian jälkeen äidistä ja Grazielasta.


Kun kiiruhdin heidän peräänsä, yhtäkkiä käytävän ovesta pelmahti eteeni kaksi yöpukuista tyttöä. Näiden täytyi olla Kreivitär Lydian tyttäret.


Sama viha syttyi yhtä nopeasti tyttärien kuin heidän äitinsäkin silmissä. Mustatukkainen tyttö syöksähti minua kohti huutaen: "Ulos! Pois täältä sinä kirottu!
"Häivy!" punapää vahvisti taustalla. "Miten tuollainen on päässyt sisään meidän kotiimme?!"


Tytöt jatkoivat huutamista, enkä minä voinut enää muuta kuin itkeä. Olin väsynyt ja peloissani vieraassa paikassa, jossa kaikki vain huusivat minulle ilman mitään syytä.


"Emily! Catherine!" kuului jäätävä huuto takaamme. Lydia oli tullut takaisin. "Mitä te teette jalkeilla tähän aikaan?" hän rähjäsi tytöilleen. "Heti takaisin sänkyyn!".


"Mutta äiti! Etkö sinä näe mikä hän on?" Catherine selitti kiivaasti äidilleen. "Hän..."
"Ei sanaakaan enää!" Lydia komensi. "Seuratkaa minua. Nyt heti!"


Lydia marssitti tyttärensä pois käytävästä välittämästä minusta lainkaan. Heidän mentyään epäröin hetken ja päätin sitten seurata heitä. Minulla oli oikeus tietää miksi he kaikki vihasivat minua.


Sydän pamppaillen seurasin heitä ja jäin salakuuntelemaan ruokasalin ovelle. "...sellaista voi täällä pitää", Carherine selitti jotain kiivaasti. "Entä jos Hallanna saa kuulla?" Emily kysyi pelonsekaisella äänellä.


"Minun täytyy miettiä kerronko Hallannalle tytöstä", Lydia kertoi tyttärilleen. "Se olisi tietysti turvallisin ratkaisu, mutta hänen pitämisensä täällä..." hän piti mietteliään tauon. "Se voisi olla hyödyllisttä. Joka tapuksessa Hallanna ei ole kiinnostunut meidän asioistamme, joten ei hän saa tytöstä tietää, jos emme itse kerro."


"Lucy!" kuulin vihaisen äänen takaani ja säpsähdin. Äiti oli tullut etsimään minua. "Täällähän sinä olet. Et saa hortoilla ympäriisi. Tule nyt, että pääsemme vihdoin lepäämään." Olisin halunnut kuunnella keskustelun loppuun, mutta minun oli seurattava äitiäni.


Palvelijoiden tilat osoittautui karuksi, niukasti kalustetuksi huoneeksi. Graziela sytytti kuitenkin kodikkaan tulen takkaan ja pöydälle oli jätety ruokaa meitä varten.


Graziela kävi nukkumaan meidän vielä syödessämme. "Äiti, onko meidän ihan pakko jäädä tänne?" kysyin anovasti. "Täällä on pelottavaa ja kaikki vihaa minua."
"Älähän nyt Lucy" hän huokaisi. "Kyllä tämä tästä..." hän ei jaksanut sanoa enempää. Tajusin kuinka väsyneeltä hän näytti. Kuukausien sureminen oli vanhentanut häntä monta vuotta ja pitkälle edennyt raskaus rasitti häntä entisestään. Tajusin, että minun oli parempi lakata valittamasta jatkuvasti, etten aiheuttaisi hänelle lisää huolta.


Kävimme nukkumaan kivikovaan sänkyyn. Äiti nukahti heti, mutta minun päässäni pyörivät loputtomat kysymykset. Miksi kaikki täällä vihaavat minua? Kuka on Hallanna? Mikä minä olen?