Aika lyhyt osa tällä kertaa, mutta piti jotain alustusta saada osalle 12. Sekin on jo pääpiirteissään kirjoitettuna, mutta kuvien ottamiseen voi mennä aikaa. Kohta loppuu tämä lässytys ja saadaan taas vaihteeksi vähän toimintaa ;)

 

 

Siitä lähtien sain herätä Damienin vierestä joka aamu.
 

Jatkoin työtäni leipomossa normaalisti, mutta nyt Damien kävi suikkaamassa minulle suukon aina kun ehti. Olimme niin rakastuneita, ettemme halunnuneet piilotella sitä.

Valitettavasti tämä koitui minulle ongelmaksi. Eräänä päiväna eräs rouva sanoi minulle maksaessaan ostoksia: "Mitä se tuollainen peli on, että suukotellaan toisiaan kaiken kansan nähtävillä, eikä olla edes kihloissa, saatikka naimisissa?! Mokoma lutka! Ei ole nuorisolla nykyään minkäänlaisia käytöstapoja!"

Säikähdin naisen saarnaa niin, etten saanut sanaa suustani. Hän maksoi ostoksensa ja lähti itsekseen jupisten.

 Masennuin koko loppupäiväksi. Tiesinhän minä, että tälläisten asioiden kuuluisi tapahtua vasta avioliitossa. Mutta oliko sillä väliä, kun kuitenkin rakastimme toisiamme?
 

"Lucy, mikä sinulla on?" Damien kysyi illalla. "Olet ollut niin surullisen näköinen koko päivän?"
"Eräs asiakas vain oli minulle ilkeä", vastasin vältellen. "Ei se ole mitään vakavaa."

"Mitä hän sanoi?" Damien kysyi huolissaan. "Kerro minulle."
"Ei se oikeasti ollut mitään", sanoin itku kurkussa.

Damien kietoi kätensä ympärilleni ja kysyi: "Johtuiko se meistä? Moittiko hän sinua, koska emme ole kihloissa?"
"Mistä sinä tiesit?" kysyin hämmästyneenä
"Ei sitä ollut kovin vaikea arvata", hän sanoi hymyillen. "Sitä paitsi, olin jo ajatellut korjata asian."
 

Damien polvistui eteeni ja vetäisi taskustaan pienen rasia. "Lucy Lilywhite, tuletko vaimokseni?"
"Oi! Oi kyllä tulen!" kiljahdin riemuissani.
 

Pujotin sormuksen sormeeni ja ihailin sitä. Se oli tavattoman kaunis timanttisormus, jollaisesta kaltaiseni köyhät maalaistytöt voivat vain unelmoida.
 

Loikkasin Damienin kaulaan, enkä voinut kuvitella onnellisempaa hetkeä.
 

Seuraavina kuukausina odotin innoissani häitä. Asiakkailla ei ollut enää moitteen sanaa, vaan he onnittelivat nähdessään upean sormukseni.
 

Damien palkkasi ompelijattaren teettämään minulle mitä kauneimman puvun.

"Pysykää paikoillanne, neiti Lilywhite", ompelijatar komensi minua ärsyyntyneenä levottomuudestani.
"Pian nyt Mary", hoputin häntä. Halusin malttamattomana nähdä itseni peilistä.
 

"Hyvältä näyttää", Mary sanoi tyytyväisenä, kun tutkailin kuvajaistani. "Haluatteko, että kokeilemme hääkampaustakin jo tänään?"
 

Ihaillessani itseäni ajattelin, että viimeinkin kaikki vaikeuteni tulisivat päättymään. Pian olisin naimisissa rakastamani miehen kanssa ja minusta tulisi varakas rouva. Ehkä jo vuoden päästä olisin äiti.
 

Hymyilin ajatuksilleni ja kuiskasin hiljaa itsekseni: "Rouva Corbeau."

Mutta tietenkään mikään ei mennyt niin kuin toivoin.
 

"Onko sinun ihan pakko mennä? En minä saa nukutuksi yksin."

"Voi Lucy pieni", Damien sanoi minua halaten. "Ei ole sopivaa, että sulhanen ja morsian viettävät häitä edeltävän yön yhdessä. Saamme nähdä toisemme vasta kirkossa."

"Niin kuin sinä muka olisit ennen välittänyt siitä mikä on sopivaa", tuhahdin.

Mutta minäkin halusin kaiken sujuvan täydellisesti, joten Damien lähti viettämään häitä edeltävän yön ystävänsä herra Parkerin luona.
 

Nappasin Ravenin syliini ja sanoin sille: "Ollaan me tytöt sitten kaksistaan tämä yö."

Silittelin Ravenia ja katselin ajatuksissani ulos ikkunasta. Syksy oli jo pitkällä ja pian varmasti sataisi ensilumi.
Olin yksinäinen vain Raven seuranani. Ikävöin äitiäni. Juuri tälläisena hetkenähän äidin pitäisi riemuita tyttärensä kanssa ja hössöttää joka asiasta. Minulla ei myöskään ollut isää, joka saattaisi minut alttarille. Mary tulisi aamulla auttamaan minua valmistautumisessa ja herra Parker luovuttaisi minut Damienille. Ihmisiä, joita tuskin tunnen, ajattelin. Mutta nyt minulla oli mahdollisuus saada oikea perhe.

Kuulin narahduksen kellarin ovelta ja käänsin pelästyneenä katseeni.
Arabelle seisoi edessäni. En ollut nähnyt häntä sairauteni jälkeen ja olin jo ehtinyt kokonaan unohtaa hänen olemassaolonsa.
 

"Lucy ole kiltti ja kuuntele minua", hän sanoi ja katsoi minuun anovasti.