Pahoittelen jälleen, että tätä ilmestyy näin harvoin. Kiirettä pitää, mutta niin kauan kuin tällä on lukijoita tarina jatkuu hitaasti, mutta varmasti.

 

 

 

Tunsin mätkähtäväni kiviseen maahan niin, että ilma pakeni keuhkoistani ja henkeni salpaantui hetkeksi. Päätäni särki hirveästi ja joka jäseneeni koski pudotuksen jälkeen.

 

Nousin pystyyn yskien ja puristaen kädellä jomottavaa päätäni. Kun kipu hälveni, aloin katsella ympärilleni.

 

Olin ilmeisesti kaupungissa, mutta en tunnistanut synkkää katua. Oli pimeää ja minua pelotti. Pelkäsin, mitä otukset tekisivät Johnille ja Grazielalle, ja löytäisivätkö ne minut.

 

Lähdin kävelemään kujaa pitkin, kuunnellen samalla mahdollisten takaa-ajajien ääniä, mutta yö oli täysin hiljainen.

 

Lopulta pääsin pois kujalta, ja saavuin tutulle torille. Olin käynyt täällä ostoksilla äidin ja Grazielan kanssa silloin tällöin. Torilla oli hiljaista. Muutamat miehet taluttivat hevosiaan torin poikki, pari villiä sikaa tonki kaivon viereen hylättyjä säkkejä ja vanha, köyhältä vaikuttava nainen yritti vielä sinnikkäästi myydä lehmiään, vaikka tori oli lähes autio.

Olin helpottunut siitä, että tiesin missä olin, mutta toisaalta eihän se auttanut minua yhtään. Tori ei ollut kovin kaukana kartanosta, joten hirviöt voisivat olla täällä minä hetkenä hyvänsä. Eikä minulla ollut edes rahaa ruokaan saati sitten yösijaan.

Kävelin kaivon luo ja mietin mitä tehdä. Parasta olisi varmaan lähteä kävelemään ulos kaupungista ja mahdollisimman kaus kartanosta. Mutta enhän minä pitkälle pääsisi ilman ruokaa ja rahaa. Luultavasti kuolisin kylmään tai nälkään, elleivät takaa-ajajani saisi minua ensin kiinni. Kyyneleet alkoivat poltella silmiäni.

 

Yhtäkkiä tunsin käden olkapäälläni ja kuulin tutun äänen sanovan: "Lucy?"

 

Sain juuri ja juuri tukahdutettua kirkaisun, ja käännähdin nopeasti ympäri. Tunnistin heti valkoisen ihon ja punaiset silmät. Damien Corbeau.

 

En tiennyt, kuinka suhtautua häneen. Ajatukset risteilivät sekavina päässäni. Olin helpottunut ettei hän ollut kukaan kartanoon tunkeutuneista olioista, mutta olin aina pelännyt häntä. Toisaalta hän oli riidoissa Lydian kanssa, joten ei välttämättä halunnut minulle pahaa, mutta toisaalta hänkin luultavasti tiesi, että olin damani...

 

"Lucy, mitä sinä teet täällä näin myöhään ja aivan yksin?" Damien kysyi. Hän kuulosti aidosti huolestuneelta. Jotenkin minusta tuntui, että hänen läsnäolonsa rauhoitti minua ja huomasin alkavani sopertaa hänelle illan tapahtumia.

 

"Kartano...S-s-sinne hyökkäsi jotain outoja olioita. N-ne alkoivat uhkailla Lydiaa ja...ja..."

"Sinähän aivan täriset", Damien huolehti. "Tule, mennään tuonne majataloon niin voit kertoa minulle kaiken aivan rauhassa."

 

Damien alkoi kävellä kohti läheistä majataloa, enkä osannut tehdä muuta kuin seurata häntä.

 

Istuuduimme pienen pöydän ääreen, mukavan lämpimään paikkaan takan eteen ja hän tilasi minulle leipää ja marmeladia. En kuitenkaan pystynyt syömään mitään. Istuimme hetken hiljaisuudessa, kunnes hän kysyi: "No, haluatko kertoa minulle, mitä oikein on tapahtunut?"

 

Vedin henkeä ja kerroin hänelle. Kerroin kartoon tulleen omituista väkeä, jotka uhkailivat Lydiaa ja alkoivat jahdata minua, ja että pakenin. Jätin kuitenkin kertomatta etteivät hyökkääjät olleet ihmisiä, että he etsivät damania ja että olin paennut taikuuden avulla. Vaikka tunsinkin oloni jostain syystä rauhalliseksi Damienin seurassa, en kuitenkaan luottanut häneen.

 

Damien näytti hetken mietteliäältä ja sanoi sitten: "On parempi, että sinä jäät tänne yöksi Lucy. Minä voin maksaa sinulle huoneen. Käyn katsomassa mitä kartanossa on tapahtunut ja tapaamme täällä taas huomenaamulla. Syö nyt."

 

Kysymättä minulta mitään hän nousi ja meni varaamaan minulle huonetta. Pureksin leipää hämmentyneenä. Miksi Damien oli minulle näin ystävällinen?

 

Hetken kuluttua hän tuli takaisin majatalon omistavan naisen kanssa. "Clarissa näyttää sinulle huoneesi", hän sanoi. "Yritä levätä kunnolla. Kerron sinulle aamulla mitä olen saanut selville."

 

Niin hän lähti. Clarissaksi kutsuttu nainen hymyili minulle, viittasi portaisiin ja sanoi: "Tätä tietä neiti."

 

Ennen kuin tajusinkaan, olin pienessä, mutta mukavassa majatalon huoneessa. Vilkaisin peiliin ja huomasin tukkani olevan aivan sotkuinen ja kasvojeni likaiset. Peseydyin ja mietin, miten kaikki olikin yhtäkkiä mennyt näin hyvin. Olin saanut katon pääni päälle ainakin täksi yöksi ja huomenna saisin kuulla, mitä Johnille ja Grazielalle oli tapahtunut.

Päätin myös letittää hiukseni, etten näyttäisi aivan kerjäläiseltä. Damienin läsnäolon rauhoittava vaikutus alkoi kadota ja pelko nousta takaisin.

 

Yritin nukkua, mutta valvoin koko yön huolehtien Johnista, Grazielasta ja itsestäni.

 

Aamu sarasti muutaman tunnin kuluttua.

 

Nousin ylös ja mietin, olisiko liian aikaista mennä alakertaan odottamaan Damienia. En osannut olla paikoillani, joten päätin mennä.

 

Yllätyksekseni Damien olikin jo paikalla, vaikka oli hyvin varhaista. Kun menin istumaan hänen viereensä, säikähdin hänen totisia ja väsyneitä kasvojaan.

 

Hetkeen kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Lopulta kärsivällisyyteni petti ja älähdin: "No? Saitteko mitään selville?"

Damien ei sanonut mitään. hän näytti jotenkin kärsivältä ja minua alkoi pelottaa.

"Lucy", hän sanoi viimein pehmeästi. "Kävin kartanolla ja...ja...En ymmärrä, mitä on tapahtunut, mutta siitä ovat jäljellä pelkät rauniot. Aivan kuin se olisi romahtanut kasaan itsestään."

 

Ne olivat siis hajottaneet kartanon. Yltyvä pelko kouristi sydäntäni. Miten Johnille ja Grazielalle oli käynyt?

"Tutkin raunioita koko yön", Damien jatkoi. "Etsin eloonjääneitä. En nähnyt merkkiäkään yhdestäkään Goldstonen perheen jäsenistä, mutta...mutta..." Hänen näytti olevan todella vaikeaa jatkaa lausettaan. "Löysin veljesi ja sen vanhan pavelijanaisen. Tai siis...heidän ruumiinsa. He olivat murskautuneet kivien alle kartanon romahtaessa. Veljesi on kuollut, Lucy. Olen todella pahoillani."

 

En osannut sanoa mitään. Pääni oli täynnä ristiriitaisia tuntemuksia. Mitä sitten, että se riippakivi on kuollut? Sehän vain helpottaa elämääni. Mutta hän oli minun veljeni. Ainoa perheenjäseneni. Nyt olen aivan yksin... Tiesin että minun olisi pitänyt itkeä, mutta kyyneleet eivät tulleet. Istuin vain kivettyneenä paikoillani.

"Lucy, onko sinulla mitään paikkaa minne mennä?" Damien kysyi huolissaan. "Sukulaisia tai ystäviä, jotka ottaisivat sinut luokseen?"

Pudistin päätäni ja hän jatkoi: "Kuten varmaan tiedät, minulla on leipomo tässä lähettyvillä. Tarvitsisin apulaista ja jos sinä suinkin haluat niin voisin ottaa sinut luokseni. Minulla on ylimääräinen huonekin. Saisit luonnollisesti palkkaakin."

Töihin Damienille? Oma huone? Palkkaa? Minusta tuntui, että maailmani oli kääntynyt täysin ympäri. Mitäpä muita vaihtoehtoja minulla olisi. Sen enempää miettimättä, nyökkäsin ja asia oli sillä sovittu.