Minun ei sitten pitäisi koskaan luvata näitä julkaisemisakoja, kun en sitten millään onnistu pitämään lupauksiani. Noh, seuraavaa osaa tuskin kannattaa odottaa ennen kuin syksyn ylioppilaskirjoitukset ovat ohi.




Vuodet vierivät hitaasti eteenpäin Goldstone Mansionissa ja minä elin alituisen pelon vallassa.


Kissaihminen, oli se Harold tai ei, ei ilmeisesti ollut kertonut Lydialle kellarivierailustani, koska olin yhä hengissä. Yritin monta kertaa puhua Haroldille, mutta se vain tuijotti minua ilmeettömällä lyttynaamallaan. Tunsin itseni typeräksi ja jätin lopulta kissan rauhaan.


Sen sijaan sana "damani" vainosi minua. Ei kulunut päivääkään, etten olisi miettinyt mitä se tarkoitti. Monena yönä hiivin kartanon kirjastoon ja luin läpi monta vanhaa ja paksua kirjaa, mutta turhaan. Sanaa ei mainittu niistä missään. Kirjat käsittelivät muutenkin vain tavallisia aiheita; historiaa, maantiedettä, matematiikkaa...Arvasin, että Lydia säilytti noitakirjojaan kellarissa, mutta sinne en enää uskaltanut mennä. Vaikkeivat kirjaston kirjat vastanneet kysymyksiini, ne kuitenkin tekivät minusta luokkani parhaan oppilaan.


John kasvoi nopeasti ja joutui pian ottamaan osaa kartanon töihin.

Hän oli vilkas ja iloinen lapsi. Emily ja Catherine eivät kiusanneet häntä, eikä hänen tarvinnut surra isää, jota hän ei ollut koskaan tuntenut.


Minäkin luonnollisesti kasvoin. Graziela alkoi vuosi vuodelta yhä useammin hokea "Kohtahan se tämä meidän Lucy menee naimisiin. On se niin kauniiksi nuoreksi naiseksi kasvanut!"
Mutta omasta mielestäni minulla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia avioliittoon. En tuntenut ketään jota voisin edes harkita miehekseni. En poistunut kartanosta muualle kuin kouluun ja siellä kaikki pitivät minua edelleen kummajaisena.


Olimme asuneet kartanossa jo seitsemän vuotta, kun äitini sairastui. Aluksi luulimme sen olevan vain tavallista flunssaa, mutta se vei hänen voimiaan hitaasti päivä päivältä, eikä osoittanut minkäänlaisia laantumisen merkkejä.


Äiti ei pystynyt enää nousemaan vuoteestaan. Hän oli ollut jo kaksi viikkoa kovassa kuumeessa, eivätkä Grazielan kutsuman lääkärin rohdot vaikuttaneet toimivan mitenkään.


"Pärjäätkö nyt varmasti äiti?" kysyin ja asettelin huolissani hänen tyynyjään. "Minun täytyy mennä auttamaan Grazielaa, mutta tulen kohta taas takaisin."
"Minä näin outoa unta viimeyönä", äiti sanoi käheästi.


"Minä heräsin siinä yöllä, eikä täällä huoneessa ollut ketään muuta. Minulla oli kauhea jano, joten nousin mennäkseni keittiöön."


"Huomasin kuitenkin lattialla hohtelevan pullon. Jano oli niin polttava, että nostin pullon huulilleni ja join sen tyhjäksi."


"Yhtäkkiä minua alkoi yskittää aivan kamalasta ja kurkkuani kuristi. Yritin huutaa apua, mutta kukaan ei tullut."


"Se oli pelkkä uni", rauhoittelin äitiä. "Yritä nyt levätä."
"Minä menen Johnin luokse", äiti mutisi hiljaa.
"Et sinä voi minnekään mennä tuossa kunnossa. Minä sanon Johnille, että tulee katsomaan sinua kun näen hänet." Tiesin kuitenkin, ettemme puhuneet samasta Johnista.


"Lucy! Lucy!" John touhotti ympärilläni. "Mitä nyt John? Etkö näe että minulla on töitä? Ja eikö sinun pitänyt mennä katsomaan äitiä?"
"Olin mä menossä mutta sitten mä näin että se vampyyri on taas tulossa tänne!"


"John!" Graziela torui. "On rumaa nimitella herra Corbeauta vampyyriksi. Siivoa suusi!"
"Mutku sillä on ihan valkonen iho ja punaset silmät!" John vänkäsi vastaan.
"Enkö minä ole jo selittänyt tämän sata kertaa. Herra Corbeau on albiino. Sellaisilla ihmisillä on valkea iho ja punaiset silmät, mutta he ovat silti aivan normaaleja ihmisiä. Mene nyt siitä jaloista pyörimästä senkin rasavilli."


John lampsi kiukkuisena matkoihinsa. Hän ärsyyntyi aina kun aikuiset eivät ottaneet häntä tosissaan.


Minä jatkoin töitä mietteissäni. Damien oli siis jälleen kerran täällä. John oli kutsunut Damienienia vampyyrikisi, niin kauan kuin oli osannut puhua. Ja toisaalta miksipä ei, ajattelin. Jos Lydia oli kerran noita, miksei Damien voisi yhtä hyvin olla vampyyri? Mutta toisaalta, eiväthän vampyyrit kai voisi liikkua päivänvalossa. Ravistin ajatuksen päästäni.

 Paloin halusta mennä hiippailemaan käytäville, jos vaikka onnistuisin kuuntelemaan jotain, mutta en voinut lähteä keittöstä Grazielan valvovan silmän alta. Sitä paitsi olin kasvanut niin paljon, etten enää pystynyt liikkumaan niin huomaamattomasti kuin ennen.


John palasi pian, entistäkin innostuneempana. Hän ryntäsi keittiöön niin yllättäen, että Graziela melkein pudotti päivälliskalkkunan lattialle.


"Nyt siellä on joku toinenkin outo tyyppi!" John huudahti. "Lucy tuu kattomaan!"
"John!" Graziela torui taas. "Sinä olet aivan mahdoton tänään!" Hän laski kalkkunan pöydälle, siltä varalta että John alkaisi taas kirmata.


Hän otti pöydältä juuri valmistamansa kulhollisen keittoa, tyrkkäsi sen Johnille ja sanoi: "Yritä olla hyödyksi ja vie tästä äidillesi syötävää. Minun täytyy mennä lisäämään polltopuita takkoihin."
Graziela patisti hänet äidin luo ja marssi itse yläkertaan.


Toinen vieras, hämmästelin. Seitsemään vuoteen kartanossa ei ollut käynyt muita vieraita kuin Damien. Kävelin keittiön ikkunan luo ja katsoin pimeälle, valkoisen hangen peittämälle pihamaalle.


Ulkona seisoivat Lydia, Damien sekä omituisesti pukeutunut nainen, jonka jaloissa pyöri suuri valkoinen koira. Vai oliko se susi?


Minua ärsytti suunnattomasti, kun en kuullut mistä nuo kolme keskustelivat. Tiesin että olisi mahdotonta saada heidän sanoistaan selvää näin kaukaa, mutta silti pinnistin kuuloni äärimmilleen, että kuulisin edes jotakin.


Hämmästyksekseni tunsin korvissani ikään kuin eräänlaisen naksahduksen. "...emme tietenkään kunnianarvoisa kreivitär, emme tietenkään voi tutkia kartanoa ilman lupaanne."
En voinut uskoa sitä todeksi. Yhtäkkiä kuulin täydellisesti joka sanan vieraan naisen puheesta, aivan kuin olisin seisonut hänen vierellään, enkä viiden metrin päässä ikkunan takana.


"Ette todellakaan voi", Lydia sanoi naiselle kylmän arvokkaalla äänellä. "Minun on pyydettävä teitä poistumaan mailtani. Teillä ei ole mitään asiaa tänne."
"Mutta kreivitär hyvä", nainen aneli. "Olisi kaikkien kannalta parempi jos minä ja Nundu aivan nopeasti tarkistaisimme että kaikki on kunnossa. Huhut kiertävät, olettehan te varmasti kuulleet. Ettehän te halua, että itse hänen ylhäisyytensä tulee..."


"Ja miksi valtiatar tulisi?" Lydia kysyi kylmästi. "Minä olen kuniallinen noita. En ole rikkonut lakeja, vai väitätkö muuta?"
"EN! En tietenkään, mutta...mutta...", nainen änkytti hädissään.


"Poistukaa minun mailtani Shindra Firoledel ja Nundu Nagandantytär."
Nainen ja susi lähtivät kiireenvilkkaa ja katosivat metsän pimeyteen.


Lydia näytti hyvin itsetyytyväiseltä vieraiden kadottua. "Turhaan sinä huolehdit Damien. Eivät he..."


"Lydia!" Damien rähähti yllättäen "Sinun pitää hankkiutua hänestä eroon! Tämä on mennyt liian pitkälle. Hallanna on pian täällä ja..."


"Eikä! Minä olen niin pitkällä. Tarvitsen vain hieman lisää aikaa ja..."
"Meillä ei ole aikaa käsitätkö sinä! Leikit hengelläsi jos vielä jatkat! Minä pyydän lopeta, kun vielä voit."


Lydia katsoi Damienia halveksuvasti. "Enpä olisi uskonut, että sinä olet tuollainen pelkuri. Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus ja minä en heitä sitä hukkaan."


Damien tuijotti Lydiaa järkyttyneenä ja sanoi lopulta: "Hyvä on, tee miten tahdot. Mutta minä en enää halua olla missään tekemisissä tämän asian kanssa. Minä olen velkani maksanut. Ota yhteyttä jos satut tulemaan järkiisi."


Damien lähti ja Lydia jäi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Kuulin hänen mutisevan itsekseen: "Helppohan sinun on sanoa..."


"LUCY!" kuulin Johnin huudon huoneestamme. "Lucy, apua!" Äiti, ajattelin ja riensin kauhuissani huoneeseen.


Äiti heittelehti holtittomaasti vuoteessaan. Hän haukkoi henkeään ja huusi: "Ei, Ei, EI!"
John seisoi sängyn vierellä huitoen käsillään. "Auta Lucy!" hän huusi. "Mikä äidillä on?"


Menin istumaan sängylle äidin viereen ja ravistelin hänet hereille. "Äiti, herää. Sinä näet pahaa unta." Hän hätkähti hereille ja yritti nousta sängystä.


Estin häntä. "Äiti, älä nouse. Olet liian heikko."
"Ei", hän kähisi. "Minun täytyy..."


Vastusteluistani huolimatta äiti ponkaisi ylös sängystä. Hän vaikutti yllättävän vahvalta ottaen huomioon, että hän oli maannut sängyssä viikkoja.
"Ä-äiti", John sopersi peloissaan. "Mikä sinulla on? Sinun silmäsi..."


Äidin silmät valuivat vettä ja rähmää. "Minä...minä en näe", äiti haukkoi henkeään.


Äiti hoippui sokeana ympäri huonetta. "John, pidä häntä paikoillaan. Minä menen hakemaan Grazielan."


"EI!" äiti huusi ja pyristeli pois Johnin otteesta. "En halua tänne muita!"
"Ä-äiti", änkytin kauhuissani nähdessäni hänen kasvonsa.


Hänen vasemmasta suupielestään oli hitaasti alkanut valua verinoro.


Äiti horjahti minua kohti. Pysäytin hänet halauksella, jottei hän kaatuisi.


"Lucy, minä olen niin pahoillani kaikesta", hän kuiskasi korvaani. "Anna minulle anteeksi."
Kyyneleet nousivat silmiini. Tunsin kuinka hänen ruumiinsa oli tulikuuma ja kuinka hänen suustaan valuva lämmin veri tahrasi olkapääni. Ei äidillä ollut mitään anteeksipyydettävää. Hän oli aina toiminut vain minun ja Johnin parhaaksi. Mutta koska se tuntui olevan hänelle niin tärkeää, vastasin: "Saat anteeksi äiti."


Äiti irrotti otteensa minusta ja lysähti maahan yskien ja kurkkuaan puristaen.


"APUA!" huusin Johnin itkiessä hillittömästi. "Tulkaa auttamaan! Graziela! Joku!"


Mutta huutamisestani ei ollut mitään hyötyä. Kukaan ei kuullut. Äiti käpertyi kyljelleen lattialle, yskäisi hennosti viimeisen kerran eikä enää liikkunut.


Yhtäkkiä huone tuntui monta astetta kylmemmältä.