Koneen sekoamisen takia piti sitten kirjoittaa kaksi ensimmäistä osaa kokonaan uusiksi. Tässä siis versio kaksi osasta yksi. Yritin kirjoittaa siitä mahdollisimman samanlaisen kuin alkuperäisestä. Liekö se sitten hyvä vai huono asia...



Minun nimeni on Lucy Lilywhite. Tiedän etteivät useimmat ihmiset muista mitään vauva-ajoistaan, mutta minä pystyn muistamaan koko elämäni siitä lähtien kun oli kaksivuotias. Se on omituista, mutta omituinen minä olen aina ollutkin. Kuusi vuotta sain nauttia onnellisesta ja turvallisesta lapsuudesta kunnes elämäni alkoi muuttua helvetiksi.


Asuin vanhempieni kanssa paikassa nimeltä Liljakartano, vaikkei siellä ollut ollut kartanoa, eikä liljojakaan vuosikymmeniin. Isäni oli perinyt valtavan, metsittyneen tontin, jolla oli vain pieni mökinrähjä, jossa asuimme. Isäni oli vanhaa aatelissukua, mutta hänen esi-isänsä olivat köyhtyneet jo aikoja sitten.



Isäni John oli maanviljelijä ja äitini Alice oli ompelija. He eivät tienanneet paljon, mutta emme kuitenkaan eläneet puutteessa.


Minä oli luonnonlapsi. Leikin usein yksin ulkona vanhempieni työskennelessä, enkä pelännyt edes pihalla silloin tällöin rähiseviä susia.


Vanhempani rakastivat minua ja opettivat minulle kaiken tarpeellisen.


Mutta kuten jo kerroin, tätä onnea kesti vain siihen asti kunnes täytin kuusi vuotta.


Sinä vuonna äitini tuli uudestaan raskaaksi. Ei tietenkään ole reilua syyttää vauvaa kurjasta elämästäni, mutta muistan että äitini raskaudesta kaikki alkoi.


Hän oli aina väsynyt ja nälissään, eikä enää jaksanut työskennellä tai tehdä kotitöitä.


Kesä oli hyvin kuiva. Isä joutui työskentelemään rankasti, jottei sato kuihtuisi, mutta hänen ponnistelunsa olivat turhia. Ilman kunnollista satoa ja äitini ompeluksia jouduimme elämään niukoilla säästöillä.


"Älä huoli Lucy, kyllä me tästä selvitään", isällä oli tapana rauhoitella minua. Silti näin huolen loistavan hänen sinisistä silmistään.


Eräänä päivänä hän vei minut kävelylle metsään. Pitkästä aikaa minulla oli hauskaa. Keräsimme sieniä ja marjoja, juoksentelimme ja nauroimme yhdessä. "Isi, mikä tuo on?" kysyin huomatessani oudon kasvin puiden seassa.


Lähestyimme sitä kiinnostuneina. En ollut koskaan nähnyt mitää sen kaltaista. En osannut päättää, oliko se kasvi vai eläin. "Isi mikä tuo on?", toistin, mutta isä vain tuijotti otusta lasittunein katsein. "Isi!" huusin yrittäen saada hänet reagoimaan jotenkin. "Mennään kotiin! Minua pelottaa!"


Isäni ei osoittanut millään tavalla kuulevansa minua. "Minä haluan tuon kakun", hän mutisi hiljaa. Yhtäkkiä hän syöksähti suoraan hirviön suuhun.


Kauhuissani katsoin kuinka hirviökasvi nappasi isäni hampaisiinsa ja söi hänet nautinnollisesti rouskuttaen. En pysty koskaan unohtamaan hänen tuskan kiljaisujaan. Tämä ei voi olla totta, ajattelin. Kunpa tämä kaikki olisi vain unta.


Lopulta otus pysähtyi tyytyväisen ja kylläisen näköisenä. Isästäni ei ollut jäljellä mitään.


Itkiessäni minut valtasi vastustamaton halu lähestyä olentoa. En ymmärrä miksen pelännyt sitä enää.


Hetken mielijohteesta tartuin sen utareisiin ja lypsin kasvista kirkasta nestettä. Toimin kuin joku olisi ohjaillut minua, tajuamatta itse mitä tein.


Join lypsämäni aineen ja minut valtasi lämmin olo. Aivan kuin joku olisi kaatanut päälleni lämmintä vettä. Juotuani nesteen, ihmettelin mitä olin oikein tekemässä ja juoksin kotiin niin nopeasti kuin vain pääsin.


Kerroin äidille tapahtuneesta ja itkimme yhdessä monta päivää, saamatta tehtyä mitään järkevää.


Kolme kuukautta elimme kahdestaan yhä vain rähjäisemmäksi käyvässä mökissä. Äiti kävi yhä väsyneemmäksi, eikä jaksanut tehdä enää muuta kuin syödä ja nukkua. Hän ajatteli isää lakkaamatta.


Minä yritin parhaani mukaan auttaa häntä pitämään talon kunnossa, mutta olin vielä niin pieni, että hädin tuskin ulotuin pesemään astiat.


Lopulta äiti kertoi minulle eräänä iltana, että lähtisimme Liljakartanosta. "Lucy, eräs ystäväni järjesti minulle paikan kotiopettajattarena aateliperheen luota. Työ on helppoa ja voimme asua siellä palvelijoiden tiloissa. Eikä kreivitärtä tuntunut haittaavan, että olen raskaana."


Purskahdin itkuun. "Ei me voida lähteä", sopersin kyynelten seasta. "Tämä on meidän koti! Ei me voida jättää isää!"  "Yritä ymmärtää Lucy", äiti sanoi murheellisesti. "En minäkään haluaisi lähteä, mutta emme me selviä täällä kahdestaan. Ja kohta meillä on vielä sinun uusi veljesi tai sisaresi, josta on pidettävä huolta.


Niin lähdin Liljakartanosta äitini kanssa, tietämättä palaisinko enää koskaan.


Ainoa muisto isästäni oli äitini kaulassa riippuva koru. Isä oli antanut sen hänelle kun minä synnyin.


Ja metsän hirviö jäi odottamaan uutta uhriaan.