Kiitokset Morjensille, joka neuvoi idiootille simssin kamera-asetuksia! Nyt siis isommat ja parempi laatuiset kuvat. Nauttikaa! Pahoittelen, kun on taas näin lyhyt osa.

 

"Tämä ei ole ollenkaan sinun tapaistasi Arabelle", Damien sanoi leppoisasti ja käveli luoksemme. "En todellakaan olisi uskonut, että menisit pilaamaan minun leikkini. Juuri kun minulla oli niin hauskaa! Ja ajattele nyt pikku-Lucya! Hänen piti päästä naimisiin huomenna."
 

Arabelle katsoi Damienia pelokkaasti, mutta hänen ääneestään kuulsi uhma: "Minä en voi antaa sinun tehdä sitä enää. En aio enää katsoa läpi sormien kun sinä pilaat toisten elämän vain typerien kokeidesi vuoksi!"

Damien nauroi kolkkoa naurua. "Ja mitähän ajattelit tehdä asialle kultaseni?", hän kysyi pilkallisesti.
 

Damien tarttui Arabellea leuasta. "Sinä olet vain minun orjani", hän täsmensi hitaasti ja rauhallisesti. "Sinä elät vain, koska minä sallin sen. Sinulla ei ole minkäänlaista valtaa uhmata minua. Tunnen tietynlaista kiintymystä sinua kohtaan, koska olet ensimmäinen kokeeni, mutta se ei tarkoita, että sietäisin sinulta kaikkea."
 

Arabelle perääntyi Damienin otteesta. "Minä en aio olla enää sinun orjasi", hän sanoi ääni täristen vihasta ja pelosta.
 

"Sitten sinä kuolet, kulta pieni", Damien sanoi ja tönäisi Arabellea.

 Vaikka lyönti näytti hyvin kevyeltä, Arabelle kaatui sen voimasta lattialle. "Pidä hauskaa helvetissä", Damien toivotti hilpeästi.
 

Damien kääntyi minun puoleeni hymyillen yhä. "No niin Lucy..."

"Miksi?" Arabelle kähisi lattialta keskeyttäen Damienin. "Mitä väärää minä olen tehnyt? Ainut rikokseni on, että rakastuin. Miksi?"
 

"Hoitelen sinut myöhemmin", Damien tokaisi hänelle. "Älä hänen hourailuistaan välitä Lucy-kultaseni." Olin jähmettynyt paikoilleni kauhusta. Lumous oli särkynyt ja tunsin Damienia kohtaan vain pelkoa.
 

"Olisin niin halunnut tehdä tämän vasta huomenna", Damien huokaisi muka harmissaan. "Viettää ensin häät, niin että olisit onnesi kukkuloilla, ennen kuin suoritan kokeeni. Ikävää, että Arabelle pilasi hääpäivämme."
 

Halusin niin paljon huutaa Damienille, millainen hirviö hän oli, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni. Sanottavaa oli aivan liikaa. Mieluiten olisin vain lysähtänyt lattialle itkemään, mutta pelko piti minut paikoillani.

"Miksi?" toistin Arabellen kysymyksen, kun Damien paljasti hampaansa. Miksi aina minä? Oliko tosiaan tarkoitettu, etten olisi koskaan onnellinen?
 

Damien kaappasi minut halaukseen. En jaksanut vastustella. Hiljaiset kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Mitä menetettävää minulla enää on, ajattelin, kun Damien painoi hampaansa läpi ihostani.

Hetken oli täysin hiljaista. Arabelle ei hiiskahtanutkaan. Damien keskittyi vereni juomiseen ja minun myrkyttämiseeni ja minä alistuin hiljaa. Sitten alkoi tapahtua.
 

Damien irrottautui minusta ja alkoi yskiä verta lattialle. "Sinä!" hän kähisi minulle. "Mitä sinä...?"
 

"Näyttää siltä, että damanin veri on myrkyllistä vampyyreille", Arabelle sanoi. Hän nousi lattialta tärisevin jaloin ja katsoi vahingoniloisena Damieniin.
 

Pitkään Arabelle ei kuitenkaan pysynyt pystyssä. Musta hahmo hyökkäsi varjoista ja löi hänet jälleen maahan.
 

Kauhukseni tunnistin hyökkääjän. Raven näköjään pystyi samanlaiseen muodonmuutokseen kuin Haroldkin. Raven katsoi minua halveksuen ja siirtyi sitten Damienin luo.
 

"Rakkaani", Raven sanoi kehräävällä äänellä. Damien kurotti huulensa Ravenin kaulalle ja joi ahnaasti kissan verta. En ollut vielä uskaltanut liikkua, mutta nyt aloin perääntyä.
 

"Lucy", kuulin Arabelle sanovan heikosti lattialta. "Pakene nyt kun voit."

 

"Mu-mutta en minä voi jättää sinua tänne! Damien tappaa sinut!" huusin hysteerisenä.

 

"Minä haluan kuolla Lucy", Arabelle sanoi murheellisesti. "En halua enää olla orja. Sitä paitsi oikeasti kuolin jo kolmekymmentä vuotta sitten. Minua odotetaan jo helvetissä."
 

Seisoin paikoillani epäröiden. Vuosia sitten olin hylännyt Grazielan ja Johnin samanlaisessa tilanteessa. En vain voinut tehdä sitä uudestaan.

 

"Mene!" Arabelle huusi. "Kissan veri parantaa vampyyrin nopeasti. Pakene kun vielä voit!"
 

Mutta minun ei tarvinnut tehdä päätöstä itse. Kaiken tämän sekamelskan keskelle ilmestyi tyhjästä vihreäihoinen mies.

 

Ennen kuin ehdin reagoida tähän uuteen omituisuuteen, hän viskasi päälleni kourallisen tomua.
 

Ennen kuin tajusinkaan, olin kadonnut huoneesta.