Ja heti perään seuraava osa! Tämä on kylläkin tosi lyhyt, mutta tuntui vaan luontevalta katkaista tarina tälläisesta kohdasta. Seuraavasta yritän saada taas pidempää, mutta sen ilmestymisestä en osaa vielä sanoa. Hyvää uutta vuotta kaikille!

 

 

Aloin kirkua tuskasta supistusten kourissa.

"Rauhoitu Lucy!" Rissa huusi. "Anna kun vien sinut huoneeseesi-"
"Ei ole aikaa! Vauva tulee nyt!"
 

Rissan avustamana saatoin maailmaan pienen tyttövauvan. Tyttö oli aivan yhtä kalpea kuin Damien ja hänen silmänsä olivat punaiset. Mutta silti hän oli kaunis. Tuntuu hullulta ajatella, että niin pienessä olennossa voi nähdä omia piirteitään, mutta minä näin jo silloin tytössä jotain itsestäni. En voinut irrottaa silmiäni hänestä. Tunsin pakahduttavan rakkauden aallon hyökyvän ylitseni kohdatessani tyttäreni katseen ensimmäistä kertaa.

Rissan perhe oli pysytellyt syrjässä synnyttämisen aikana, mutta nyt Grahia avasi suunsa.
"Rissa, mitä tämä on?"

Rissa katsoi miestään tuimasti ja vastasi: "Minun ystäväni synnytti juuri esikoisensa. Voisitko yrittää olla järkyttämättä häntä?"
 

"Rissa, tuo on damani."

Grahian toteamusta seurasi painostava hiljaisuus. Rissa ja Grahia tuijottivat toisiaan aivan kuin käynnissä olisi ollut jonkinlainen tahtojen taistelu.
 

"Eikä ole", Rissa sanoi vihdoin hyvin painokkaasti. "Älä sinä kehtaa väittää mitään noin hirveää!"
"Kulta, se on totta."
"Eikä ole!" Rissa huusi kyynelten valuessa hänen silmistään. "Kyllä minä tietäisin!"
 

Rissa kääntyi katsomaan minua. "Lucy, ole kiltti", hän aneli. "Sano ettei se ole totta."
 

Tuska raastoi sisintäni. "Olen niin pahoillani", sain sanotuksi.
 

Kukaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun violetti valo yhtäkkiä välähti huoneessa.
Sama vihreäihoinen mies, joka oli pelastanut minut Damienin luota, ilmestyi huoneeseen.

"Sedemer..." Rissa aloitti hämillään.
"Kiitos paljon avustasi rouva Isetea", Sedemer sanoi Rissalle hymyillen. "En vaivaa sinua tämän kauempaa. Tulin hakemaan damanin pois."

"Meidän täytyy ilmoittaa tästä valtiattarelle", Grahia sanoi tuimasti.
 

"Todellako?" Sedemer kysyi. "Haluammeko me todella kertoa valtiattarelle, että vaimosi on piilotellut damania luonaan yli puolivuotta? Enpä usko, että haluamme. Minä toimitan damanin kyllä valtiattaren käsiin, mutta sinun perheesi ei tarvitse sotkeentua asiaan millään tavalla. Emmehän me todellakaan halua vaimollesi enää lisää hankaluuksia, emmehän?"

Grahia kalpeni. "Lupaatko, että viet damanin Hallannalle?", hän kysyi.
"Vannon sen kautta äitini haudan", Sedemer vakuutti lipevästi.
"Vie se pois sitten", Grahia tokaisi.

Sedemer syöksyi heittämään tuttua tomua päälleni.

"EI!" Rissa huusi, mutta turhaan.

Violetti valo välähti ja Sedemer vei minut ja tyttäreni mukanaan.

 

Tässäpä uutta osaa ikävän pitkän tauon jälkeen.

 

Emme vaihtaneet sanaakaan Rissan kanssa muutamaan päivään. Shindran vierailun jälkeen hän oli poistunut omaan huoneeseensa utelematta enempää.

Hän pysytteli päivät työnsä parissa, joten kohtasimme vain aterioilla, huutavan hiljaisuuden vallitessa.
 

Pystyin nukkumaan tuskin ollenkaan. Pelkäsin niin mitä Rissa minusta ajatteli. Odotin kauhulla, milloin hän käskisi minun häipyä talosta.
 

Eräänä aamuna Rissa istui hiljaisena takan ääressä. Yllätyin, kun hän ei ollutkaan huoneessaan ja päätin, että tämä raastava hiljaisuus saisi loppua, kävi miten kävi.
 

Rissa ehti kuitenkin avaamaan suunsa ensin.

"Minä en vaistoa sinussa pahuutta", hän sanoi ontolla äänellä ja pysähdyin kuuntelemaan häntä.
 

"Minun aistini eivät ole yhtä tarkat kuin puhdasverisillä haltioilla. Minä en vaistoa sinussa pahuutta. Mutta minä vaistoan pelkoa, epätoivoa ja surua."

"Rissa, minä-"

"Ei sinun tarvitse selittää", Rissa keskeytti. "Minä haluan uskoa että tämä pahuus, jonka jääkansalaiset vaistoavat, ei ole sinun syytäsi. Ehkä se on joku kirous, mutta minun ei tarvitse sitä tietää."
 

Olin puhjeta itkuun. Halusin kertoa kaiken Rissalle. Hän oli ensimmäinen koskaan tapaamani olento, jota pystyin kutsumaan ystäväksi.
 

"On luultavasti vain parempi etten tiedä", Rissa kuitenkin totesi. "Minua ei voida syyttää siitä mitä en tiedä."
Hän oli tietysti oikeassa. En halunnut Rissalle mitään vaikeuksia.
 

"Jos minä jostain jotain tiedän, niin viattoman rankaisemisesta", Rissa huokaisi uupuneesti.
"Rissa", sanoin pehmeästi. "Mistä sinua rankaistaan?"
Rissa naurahti ilottomasti. "Syntymisestä. Rakastumisesta. Synnyttämisestä. Elämisestä ylipäätään."
 

"Äitini Rena Haaf rakastui ihmiseen nimeltä James Shandy. Satunnaiset suhteet ihmisten ja haltioiden välillä eivät ole epätavallisia, mutta harvemmin heille syntyy jälkikasvua."

"Melkein kaikki haltiat halveksuvat puolihaltioita. Kun äiti synnytti minut, pyöreäkorvaisen lapsen, häntä alettiin syrjiä."

"Elimme vaatimatonta elämää, mutta eräänä päivänä ylhäisen haltiasuvun poika Grahia Isetea kulki mökkimme ohitse."

"Tutustuimme ja hän alkoi kulkea mökin ohi useammin. Pian rakastuimme toisiimme."

"Hänen vanhempansa eivät kuitenkaan hyväksyneet minua, joten karkasimme heimomme luota ja menimme salaa naimisiin."

"Asuimme muutaman vuoden poissa muiden haltioden luota, mutta sitten emme enää kestäneet. Haltiat eivät viihdy yksin tai kaksin vaan tarvitsevat heimoaan."

"Päätimme palata myös koska Grahia halusi esitellä tyttäremme vanhemmilleen. Hän luuli, etteivät hänen vanhempansa halveksisi omia lapsenlapsiaan vaikkeivat he olleetkaan puhdasverisiä."

"Toisin kuitenkin kävi. He vihasivat minua, koska olin kuulemma vietellyt heidän poikansa ja kehdannut vielä synnyttää hänelle "sekasikiöitä"", Rissan ääni tärisi raivosta. "Grahia kuitenkin puolusti minua. Hän käski vanhempiaan hyväksymään minut tai he eivät näkisi häntä enää koskaan. Pitkin hampain he suostuivat ja saimme elää jonkin aikaa rauhassa heimomme kanssa. Mutta he kostivat."
 

"Iseteoilla oli toinen poika, Grahian pikkuveli Gesher. Kaikki tiesivät että Iseteat olivat tehneet Grahian perinnöttömäksi kun olimme karanneet. Koko heidän omaisuutensa oli menossa Gesherille, mutta Grahia ei välittänyt siitä."
 

"Mutta sitten Gesher kuoli yllättäen. Hänet löydettiin metsästä puukotettuna. Grahian vanhemmat syyttivät minua ja vaativat että minun ja Grahian talo tutkittaisiin. "

"Tietysti suostuimme, koska emme olleet tehneet mitään. Vaatekaapistamme kuitenkin löytyi verinen veitsi."
 

"Tiesin, että he olivat lavastaneet minut syylliseksi, mutta eihän minua kukaan uskonut. Heimoni lähetti minut tuomittavaksi Hallannalle. Luulen ettei valtiatar ollut täysin varma syyllisyydestäni, mutta hänen oli rangaistava minua, kun heimoni oli niin päättänyt. Suopeudessaan hän ei kuitenkaan lähettänyt minua Gorqwaan. Silti hän eristi minut heimostani tänne jumalan selän taakse ikuiseeen talveen. Joudun myös tarkkailemaan Gorqwan vankeja ja raportoimaan heidän käytöksestään valtiattarelle. Haltialle on hirveää joutua elämään ilman heimoaan ja  vielä joutua kokemaan päivittäin epätoivoisten vankien tuska."

Rissa lopetti vuodatuksensa kyyneleisin silmin. Olin sanaton. Rissakin siis joutui kärsimään asioista, joita ei ollut tehnyt.
 

"Minä ymmärrän sinun tuskasi", sanoin hänelle. "Minua on vainottu melkein koko elämäni ajan teosta, jota en ole tehnyt. Luulen että tämä Hallanna haluaa rankaista minuakin. Kuka hän muuten edes on?"

Rissa tuijotti minua kummastuneena. "Etkö sinä tiedä kuka Hallanna on? Hän on valtiatar. Yksi maailman viidestä valtiaasta, jotka pitävät järjestystä yllä kaikkialla."
 

"Ahaa", vastasin hermostuneesti. Entäs mikä on Gorqwa? Jonkinlainen vankila?"

"Gorqwaan suljetaan kaikki lakia vakavasti rikkoneet. Heidät jätetään sinne kuolemaan. Ilman vettä, ruokaa, ilman mitään."

"Kauheaa!", huudahdin. "Mitä tarkkailtavaa sinulla sitten on? Kasa ruumiita?"

"Jotkut onnistuvat pysymään elossa pitkäänkin. Jotkut pysyvät hengissä taikuuden avulla. Jotkut lajit pystyvät vaipumaan horrokseen, jossa selviävät pitkiäkin aikoja. Toiset syövät rottia ja jopa toisten vankien ruumiita. Mutta kaikki lopulta kuolevat. Kukaan ei ole vielä päässyt ulos Gorqwasta sinne jouduttuaan."

Olin kauttaaltaan kalpea ja tärisin kauhusta. "Lucy, mikä sinulla on?" Rissa kysyi huolissaan. "Anteeksi, ei ollut tarkoitus pelotella sinua..."
"Rissa", keskeytin hänet. "Auta minua. Minä olen varma, että minut viedään Gorqwaan."
Rissa katsoi minua hämmentyneenä. "Et sinä ole millään voinut tehdä mitään niin paha."
 

"En olekaan! En ole tehnyt mitään!" huusin hysteerisenä ja nousin ylös kuin pyrkiäkseni pakoon. "Kaikki on väärinkäsitystä, mutta kukaan ei kuuntele! Auta minua, ole kiltti! Auta minut pakoon täältä."

"Et sinä voi nyt lähteä minnekään", Rissa yritti rauhoitella minua. "Vauvasi voi syntyä aivan lähipäivinä."
 

"Mutta.."
"Lucy, minä lupaan sinulle, ettei kukaan vie sinua täältä pois!"
 

Samalla hetkellä ovelta kuului koputus. Jähmetyimme molemmat. Ennen kuin Rissa ehti liikahtaakaan, kuulimme oven avautuvan ja askelien lähestyvän.
 

Huoneeseen pelmahti kaksi teini-ikäistä tyttöä. "Äiti!", he huudahtivat riemuissaan ja ryntäsivät halaamaan Rissaa.

"Anora, Baresa...Mitä te täällä teette", Rissa ihmetteli ääneen.
 

Tyttöjä seurasi tummatukkainen mies, joka kuitenkin jäi seisomaan ovensuuhun.
 

"Grahia...", Rissa aloitti lämpimällä äänensävyllä, mutta mies keskeytti hänet.
"Miksi sinulla on damani synnyttämässä talossasi?"
 

Kauhuni keskellä huomasin reisieni kastuvan. Lapsiveteni oli mennyt.

 

Taas pitkä aika ehti vierähtää tätä osaa väsätessä, mutta hyvää kannattaa odottaa :D Hyvää koulun alkua niille, joilla se on jo alkanut tai alkaa piakkoin. Itse lomailen vielä kaksi viikkoa.

 

Heräsin myöhään seuraavana päivänä. Tunnustelin vatsaani. Miten en ollut huomannut Leipomossa asuessani, että se oli kasvanut hiukan. En myöskään ollut tuntenut minkäänlaista pahoinvointia. Olisikohan Damienin lumous vaikuttanut siihenkin, etten huomannut olevani raskaana?
 

Päätin pukeutua ja lähteä etsimään Rissaa.
 

Kun astuin ovesta käytävään, jokin musta ja suomuinen lensi aivan naamani ohitse ja kirkaisin.
 

Rissa ryntäsi käytävään toisesta huoneesta. "Rauhoitu Lucy, ei sinun Liskoa tarvitse pelätä."
 

"Li-liskoa?" Katsoin pientä siivekästä liskomaista otusta, joka oli istahtanut orrelle. "Ei kai se ole lohikäärme?" kysyin ymmälläni.
 

"Ei tietenkään", Rissa naurahti. "Lohikäärmeet ovat paljon suurempia. Tämä on tulilisko, niinkuin lohikäärme mutta pienikokoisempi. Sen nimi on vain Lisko. Sain sen lahjaksi mieheltäni. Pitää kuulemma minut lämpimänä, kun hän on poissa." Rissa hymyili poissaolevana.
 

"Sinä olet siis naimisissa?" kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Kyllä vain", Rissa vastasi. "Tulehan niin näytän sinulle perheeni."
 

Hän johdatti minut kolmen muotokuvan ääreen.

Keskimmäisessä oli selvästikin Rissa tumman ja komean miehen kanssa. Kahdessa muussa oli kuvattuna nuori tyttö, toinen ruskeahiuksinen toinen mustahiuksinen.
 

Rissa katseli maalauksia haikeasti hymyillen. "Hän on minun aviomieheni Grahia. Ja tässä ovat meidän tyttäremme Anora ja Baresa."
 

"Mikseivät he asu sinun kanssasi?" kysyin ja Rissan kasvot vääntyivät tuskaisiksi.

"Kuten kerroin sinulle, minua rangaistaan. Grahia olisi halunnut asua täällä minun kanssani, mutta en halunnut että tytöt joutuisivat kärsimään tästä ikitalvesta. Ei ole mitään syytä, miksi perheeni tulisi kärsiä rangaistuksestani. He käyvät täällä silloin tällöin. Ehkä ehdit tavatakin heidät, ennen kuin lapsesi syntyy." Rissan mieliala näytti kohoavan hänen ajatellessaan tuota tapaamista.

Lapseni syntymä. Mitä minulle tapahtuisi sen jälkeen, mietin ja silitin kasvanutta vatsaani. Minua pelotti sekä itse synnyttäminen että syntyvä lapsi ja kohtaloni synnytyksen jälkeen.
 

Vilkuilin hajamielisenä maalauksia, kunnes katseeni osui Rissan miehen korviin. Ne olivat suipot. "Rissa?" herätin Rissan mietteistään. "Onko Grahia haltia?"

"On hän", Rissa vastasi. "Vielä oikein puhdasverisestä suvusta. Kaikki pitivät häntä hulluna kun hän meni naimisiin tälläisen puoliverisen kanssa." Hän naurahti muistolle.
 

Minuun tulvahti aivan uusi pelko, jota yritin olla näyttämättä Rissalle. Toivoin, ettei Grahia tulisi vierailulle, ennen kuin olisin kaukana täältä. Täysiverinen haltia haistaisi taatusti damanin.


Vatsani paisui kuukausien myötä, kun asuin Rissan kanssa. En nähnyt koko aikana muita ihmisiä tai olentoja kuin Rissan ja hänen kaksi suttaan.
 

Rissa kertoi Hiveriassa asuvan jääkansan kasvattavan hurjia Hiverian susia. Rissa toimi työnsä ohessa eräänlaisena eläinlääkärinä.

"Naganda ja Cwoll ovat täällä, koska niiden kasvattaja toivoo niille pentuja", Rissa kertoi eräänä päivänä aamiaisella. "Huolehdin että kaikki sujuu hyvin. Täällä Naganda saa synnyttää rauhassa."
 

"Sittenhän meitä on kaksi", vitsailin ja nauroimme molemmat, vaikka todellsuudessa olin kauhuissani tulevasta synnytyksestä.

"Kummallista, ettei jääkansalaisia ole näkynyt viime aikoina", Rissa huomautti. "No, kai se vain tarkoittaa että sudet ovat pysyneet terveinä."
 

Rissan varsinainen työ pysyi minulle mysteerinä. Hän vietti aina osan päivää Talon tornissa ja tarkkaili jotakin kaukoputkella.
 

Hän myös kirjoitti paljon muistiinpanoja, joita minä en missään nimessä saanut lukea. Hän ei suostunut kertomaan mitä tarkkaili. Tiesin vain että työ oli hänelle jonkinlainen rangaistus.
 

Talossa ei ollut kovin paljoa tekemistä. Silloin tällöin kävimme kävelyllä metsässä, mutta emme koskaan menneet kauas ettemme törmäisi villisusiin. Hiveria oli hyvin vihamielinen paikka. Jos ei jäätynyt kuoliaaksi, sudet repisivät kappaleiksi ja söisivät suihinsa.
 

Olimme eläneet hiljaisuudessa jo monta kuukautta kun eräänä ovelta kuului koputus. Rissa oli juuri ollut opettamassa minulle shakkia ja hätkähdimme molemmat.
 

"Se on luultavasti vain joku jääkansalaisista, koska Naganda ja Cwoll eivät murise", Rissa sanoi ja nousi ylös. "Minä avaan. Toivottavasti kenenkään sudelle ei ole sattunut mitään vakavaa."
 

Minä jäin olohuoneeseen ja kuulin kun Rissa avasi oven ja tervehti tulijaa. "Shindra! Nundu! Tämäpä yllätys. Luulin että työskentelet Hallannalle nykyään."

"Niin työskentelenkin", vierasääni sanoi. "Äitini on sairaana, joten otin lomaa. Palasin Hiveriaan pari päivää sitten."
 

Hiivin ikkunaan uteliaana näkemään tämän vieraan. Valitettavasti hän näytti tutulta.
 

"Onko Shera sairas? Miten minä en ole kuullut siitä? Sinä olet itse asiassa ensimmäinen jääkansalainen, jonka kanssa olen puhunut kuukausiin", Rissa päivitteli
 

"Siksi minä olenkin täällä. Jääkansalaiset eivät enää halua tulla tänne. Haistamme pahuuden talossasi."
 

"Pahuuden? Mitä sinä höpötät? Ei täällä mitään vaarallista ole. Tule sisään sieltä kylmästä. Nundukin varmaan haluaisi nähdä emonsa..."
 

"Ei. Me emme voi tulla sinun taloosi. Minä tulin varoittamaan sinua. Vaistosin samanlaisen pahuuden muutamia vuosia sitten eräässä kartanossa suorittaessani valtiattaren määräyksiä. En tiedä mitä se on, mutta pahaa yhtä kaikki. Hankkiudu eroon siitä."
 

"En tiedä mistä sinä puhut", Rissa sanoi jäätävästi.

"Ihan miten vain, mutta minä olen sinua varoittanut. Kukaan jääkansalaisista ei tule sinun maillesi ennen kuin pahuus on poissa. Hyvästi."
 

Vieras lähti tarpomaan kohti metsää ja Rissa palasi sisään.
 

"Kuulit varmaan kaiken", hän otaksui palatessaan olohuoneeseen. "Onko sinulla aavistustakaan mistä tuossa oli kyse?

"Ehkä", sanoin ja vilkuilin Rissaa hermostuneesti.

Taas pitkästä aikaa uutta osaa.Yritän ehtiä taas kirjoittamaan useammin, kun on elämä vähän rauhoittunut. Hyvää kesää kaikille :)

Tunsin vimmattua kieppumista, jonka päätyttyä tupsahdin keskelle lumihankea.

Nousin pystyyn ja katselin ympärilleni. Olin keskellä lumista metsää, mikä oli hyvin outoa ottaen huomioon, että nyt pitäisi olla loppukesä.
 

Kertasin tapahtumia mielessäni. Arabelle oli käskenyt minua pakenemaan ja kellariin oli ilmestynyt vihreäihoinen mies, joka heitti päälleni jotain...ja nyt olin täällä. Tämä oli aivan kuin vuosia sitten, kun olin paennut Goldstone Mansionista scapparejuoman avulla. Tällä kertaa olin jättänyt Arabellen kuolemaan.
 

Lysähdin istumaan maahan. Minulla ei ollut aavistustakaan missä olin, eikä mitään paikkaa minne mennä. Elämäni oli jälleen hajonnut palasiksi.
 

Pitkään en ehtinyt rypeä itsesäälissä, kun kuulin jonkin lähestyvän. Metsän pimennosta marssi esiin kaksi sutta.
 

Tuijotin susia hetken pelkäämättä yhtään, lähes toivoen, että ne tappaisivat minut. Sudet kuitenkin vain tuijottivat takaisin.
 

"Naganda! Cwoll!" kajahti huuto hiljaisessa metsässä. Puiden seasta harppoi esiin nainen.
 

"Sinä olet varmasti Lucy", nainen sanoi ystävällisesti kävellessään minua kohti. "Sedemer kertoi, että löytäisin sinut täältä"
 

"K-kuka, m-mitä.." aloitin, mutta nainen keskeytti minut. "Mitä sinulla on kaulassasi?"

Hän tarttui minua olkapäästä ja tutki kaulaani. "Vampyyrinpurema!" hän huudahti hämmästyneenä. "Mutta miten sinä et ole muuttunut? Olet aivan lämmin, eikä ihosi ole kalpea tai silmäsi punaiset."
 

Tuijotimme hetken toisiamme. "Mikä sinä olet?" nainen kysyi minulta kiinnostuneena. Kysymys johon olin itsekin etsinyt vuosikausia vastausta. "Kuka on Sedemer?" kysyin takaisin.

"Vaikuttaa siltä, että meillä on paljon keskusteltavaa", nainen sanoi hymyillen. "Seuraa minua."
 

Epäröin paikoillani, kun nainen jo lähti marssimaan poispäin. Minulla ei ollut aavistustakaan, oliko hän ystävä vai vihollinen.
 

"Alahan tulla!" nainen huusi. "Vaikka olisitkin kuolematon, Hiverian susien purema sattuu kuin tuhannen veitsen viilto."
 

Nainen sanoi tämän hyvin huolettomasti, mutta sudet murahtelivat ympärilläni. Päätin seurata häntä mukisematta.
 

Tulimme pian kiviselle mökille ja nainen johdatti minut sisään.
 

"Pahoittelen sotkua", nainen sanoi astututtuamme sisään. "Täällä käy harvoin vieraita, eivätkä sudet niin välitä puhtaudesta. Haluaisitko teetä?"
 

Minusta tuntui uskomattomalta, että nainen rupatteli niin huolettomaan sävyyn, vaikka oli vielä äsken uhannut usuttaa sutensa kimppuuni.
 

Pian hän tyrkkäsi käteeni mukillisen teetä. "Ei siinä mitään myrkkyä ole", hän sanoi naurahtaen, kun katsoin juomaa epäillen. "Mennään takkahuoneeseen, siellä on lämpimämpää."

 

Nainen vei minut keittiön viereiseen huoneeseen ja istutti minut pöydän ääreen. Takassa leimusi iloinen valkea, joten huone oli miellyttävän lämmin.

"No niin", hän aloitti. "Sedemer kertoi minulle nimesi, Lucy Lilywhite, joten minäkin kerron omani. Olen Rissa Isetea. On paljon asioita, joita en voi kertoa sinulle, mutta voit kuitenkin kysyä. Ymmärrän myös, jos et halua kertoa minulle itsestäsi, mutta aion yrittää. Mikä sinä olet?"
 

Tutkailin naista hetken. Hän vaikutti aivan tavalliselta ihmiseltä. Normaali iho, normaalit silmät ja korvat. Toisaalta Lydiakinhan näytti aivan ihmiseltä, vaikka oli noita. Rissa ei kuitenkaan vaikuttanut vaistoavan, että olin damani, kuten toiset oudot olennot, joita olin tavannut.

"En mielelläni vastaisi tuohon kysymykseen", sanoin varovasti.

"Selvä on", Rissa sanoi hymyillen. "Ajattelinkin sen olevan arkaluontoinen aihe, kun Sedemerkään ei suostunut kertomaan.

 Hän keräsi tyhjät teemukit ja nousi ylös. "Haluaisitko keittoa? Sinun täytyy olla nääntymäisilläsi nälkään."

En ollut tajunnutkaan, miten nälkä minulla oli ennen kuin sain eteeni lautasellin höyryävää keittoa. Aloin heti ahmia välittämättä ruokatavoista.

"Hauska nähdä, että sinulle maistuu", Rissa hymähti.

Lopetin nolona hotkimiseni. "Kuka on Sedemer? Oliko hän se vihreäihoinen mies? Miten hän tuntee minut?" kysymykset tulvivat huuliltani.
 

"Olen pahoillani, mutta Sedemer kielsi minua kertomasta sinulle itsestään muuta kuin nimensä."

Istuimme hetken hiljaa, tuijottaen toisiamme. Aavistin, että molemmat mietimme saisimmeko kysymyksiimme yhtään vastausta.
 

"Mikä... Anteeksi, kuka sinä sitten olet?" kysyin varovasti.
Rissa naurahti. "Nimeni on Rissa Isetea, kuten jo kerroin", hän vastasi. "Ja olen puolihaltia. Isäni oli siis ihminen ja äitini haltia."

Siksi hän ei siis vaistoa, että olen damani, ajattelin. Rissa on puoliksi ihminen, joten luultavasti hänen vaistonsa ovat heikommat, kuin muilla tapaamillani olennoilla. Haltia ei kertonut minulle paljon mitään. Olin tietysti kuullut vanhoja satuja ja tarinoita metsissä asuvista olennoista, mutta en tietenkään tiennyt niiden olevan totta. Rissa joka tapauksessa näytti aivan tavalliselta naiselta.
 

"Mistä sinä oikein tulet?" Rissa kysyi minulta. "Sedemer ei kertonut."
Mietin hetken, kuinka paljon voisin kertoa hänelle.
"Minä...asuin sulhaseni kanssa hänen omistamassaan leipomossa. Meidän piti mennä naimisiin huomenna, mutta...mutta kävikin ilmi että hän on vampyyri ja hän puri minua. Sitten joku vihreäihoinen mies ilmestyi huoneeseen, heitti päälleni tomua ja ilmestyin tänne." Siinähän se oli pähkinänkuoressa, ajattelin.

"Kiehtovaa", Rissa sanoi kiinnostuneesti ja lisäsi ennemminkin itsekseen: "Mikä sinä oikein olet, kun et ole muuttunut?"
 

"Mikä paikka tämä sitten on?" kysyin itse välttyäkseni vastaamasta Rissan kysymykseen. "Damienin luona oli vielä kesä. Miten täällä on jo talvi?"

"Tämän paikan nimi on Hiveria ja täällä on aina talvi", Rissa selitti. "Hiveria on muinoin kirottua maata, jossa vallitsee ikuinen kylmyys. Harvat kasvit ja eläimet selviävät täällä. Tietääkseni olen koko Hiverian ainoa pysyvä asukas jos jääkansaa ei lasketa. Kukaan heidän lisäkseen ei oikein viihdy täällä lukuunottamatta muutamia uhkarohkeita vaeltajia."
 

"Miksi sinä sitten asut täällä?" kysyin ymmälläni. Rissa hymyili surumielisesti. "Se on osa minun rangaistustani. Olen pahoillani, mutta en aio ainakaan vielä kertoa, mistä minua rangaistaan. Myös työni on rangaistukseni, mutta siitäkään en voi kertoa."
Minusta tuntui, että mieleeni pulpahteli aina vain enemmän uusia kysymyksiä.
 

Rissa nousi tyhjän keittokulhonsa äärestä ja meni sytyttämään takkaa, joka oli keskustellessamme sammunut.

 

Nousin ja menin Rissan luo takan ääreen. "Yksi kysymys vielä", sanoin varovasti. "Mitä varten minä oikein olen täällä? Oliko tällä Sedemerillä jokin syy lähettää minut luoksesi?"
 

"Sedemer lähetti sinut tänne turvaan", Rissa vastasi. "En tiedä miltä, kenties siltä vampyyrisulhaseltasi. Joka tapauksessa hän pyysi, että pitäisin sinut täällä niin kauan, että lapsesi syntyy."
 

Ei. En ollut voinut kuulla oikein. Se ei saanut olla totta. "Mi-mikä lapsi?" kysyin Rissalta kalmankalpeana ja ääni täristen.
"Etkö tiennyt olevasi raskaana?" Rissa kysyi ällistyneenä. "Niin minä Sedemerin puheista käsitin."
"Ei!" huusin kauhuissani. "En minä voi olla! En minä halua synnyttää Damienin lasta!"
 

"Rauhoitu kultaseni", Rissa yritti hillitä minua. "Ei ole lapsen syy, jos hänen isänsä on hirviö. Joka tapauksessa sinun pitää päästä nukkumaan. Aamu valkenee jo."

 

Rissa johdatti minut yläkertaan ja pieneen makuuhuoneeseen, jossa oli kaksi sänkyä.

"Voit nukkua täällä" hän sanoi. "Tämä on tytärteni entinen huone." Olin edelleen niin järkyttynyt, etten pystynyt vastaamaan. "Tämä on ollut sinulle järkyttävä päivä ja olen pahoillani, etten voi kertoa sinulle kaikkea. Yritä nyt saada levätyksi."

Rissa poistui, mutta sanoi vielä ovelta: "Älä sitten yritä paeta. Sudet saavat sinut kyllä kiinni."
 

Minä jäin yksin huoneeseen pelkäämään. Millainen oikein olisi lapsi, jonka isä oli vampyyri ja äiti damani?

Kiitokset Morjensille, joka neuvoi idiootille simssin kamera-asetuksia! Nyt siis isommat ja parempi laatuiset kuvat. Nauttikaa! Pahoittelen, kun on taas näin lyhyt osa.

 

"Tämä ei ole ollenkaan sinun tapaistasi Arabelle", Damien sanoi leppoisasti ja käveli luoksemme. "En todellakaan olisi uskonut, että menisit pilaamaan minun leikkini. Juuri kun minulla oli niin hauskaa! Ja ajattele nyt pikku-Lucya! Hänen piti päästä naimisiin huomenna."
 

Arabelle katsoi Damienia pelokkaasti, mutta hänen ääneestään kuulsi uhma: "Minä en voi antaa sinun tehdä sitä enää. En aio enää katsoa läpi sormien kun sinä pilaat toisten elämän vain typerien kokeidesi vuoksi!"

Damien nauroi kolkkoa naurua. "Ja mitähän ajattelit tehdä asialle kultaseni?", hän kysyi pilkallisesti.
 

Damien tarttui Arabellea leuasta. "Sinä olet vain minun orjani", hän täsmensi hitaasti ja rauhallisesti. "Sinä elät vain, koska minä sallin sen. Sinulla ei ole minkäänlaista valtaa uhmata minua. Tunnen tietynlaista kiintymystä sinua kohtaan, koska olet ensimmäinen kokeeni, mutta se ei tarkoita, että sietäisin sinulta kaikkea."
 

Arabelle perääntyi Damienin otteesta. "Minä en aio olla enää sinun orjasi", hän sanoi ääni täristen vihasta ja pelosta.
 

"Sitten sinä kuolet, kulta pieni", Damien sanoi ja tönäisi Arabellea.

 Vaikka lyönti näytti hyvin kevyeltä, Arabelle kaatui sen voimasta lattialle. "Pidä hauskaa helvetissä", Damien toivotti hilpeästi.
 

Damien kääntyi minun puoleeni hymyillen yhä. "No niin Lucy..."

"Miksi?" Arabelle kähisi lattialta keskeyttäen Damienin. "Mitä väärää minä olen tehnyt? Ainut rikokseni on, että rakastuin. Miksi?"
 

"Hoitelen sinut myöhemmin", Damien tokaisi hänelle. "Älä hänen hourailuistaan välitä Lucy-kultaseni." Olin jähmettynyt paikoilleni kauhusta. Lumous oli särkynyt ja tunsin Damienia kohtaan vain pelkoa.
 

"Olisin niin halunnut tehdä tämän vasta huomenna", Damien huokaisi muka harmissaan. "Viettää ensin häät, niin että olisit onnesi kukkuloilla, ennen kuin suoritan kokeeni. Ikävää, että Arabelle pilasi hääpäivämme."
 

Halusin niin paljon huutaa Damienille, millainen hirviö hän oli, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni. Sanottavaa oli aivan liikaa. Mieluiten olisin vain lysähtänyt lattialle itkemään, mutta pelko piti minut paikoillani.

"Miksi?" toistin Arabellen kysymyksen, kun Damien paljasti hampaansa. Miksi aina minä? Oliko tosiaan tarkoitettu, etten olisi koskaan onnellinen?
 

Damien kaappasi minut halaukseen. En jaksanut vastustella. Hiljaiset kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Mitä menetettävää minulla enää on, ajattelin, kun Damien painoi hampaansa läpi ihostani.

Hetken oli täysin hiljaista. Arabelle ei hiiskahtanutkaan. Damien keskittyi vereni juomiseen ja minun myrkyttämiseeni ja minä alistuin hiljaa. Sitten alkoi tapahtua.
 

Damien irrottautui minusta ja alkoi yskiä verta lattialle. "Sinä!" hän kähisi minulle. "Mitä sinä...?"
 

"Näyttää siltä, että damanin veri on myrkyllistä vampyyreille", Arabelle sanoi. Hän nousi lattialta tärisevin jaloin ja katsoi vahingoniloisena Damieniin.
 

Pitkään Arabelle ei kuitenkaan pysynyt pystyssä. Musta hahmo hyökkäsi varjoista ja löi hänet jälleen maahan.
 

Kauhukseni tunnistin hyökkääjän. Raven näköjään pystyi samanlaiseen muodonmuutokseen kuin Haroldkin. Raven katsoi minua halveksuen ja siirtyi sitten Damienin luo.
 

"Rakkaani", Raven sanoi kehräävällä äänellä. Damien kurotti huulensa Ravenin kaulalle ja joi ahnaasti kissan verta. En ollut vielä uskaltanut liikkua, mutta nyt aloin perääntyä.
 

"Lucy", kuulin Arabelle sanovan heikosti lattialta. "Pakene nyt kun voit."

 

"Mu-mutta en minä voi jättää sinua tänne! Damien tappaa sinut!" huusin hysteerisenä.

 

"Minä haluan kuolla Lucy", Arabelle sanoi murheellisesti. "En halua enää olla orja. Sitä paitsi oikeasti kuolin jo kolmekymmentä vuotta sitten. Minua odotetaan jo helvetissä."
 

Seisoin paikoillani epäröiden. Vuosia sitten olin hylännyt Grazielan ja Johnin samanlaisessa tilanteessa. En vain voinut tehdä sitä uudestaan.

 

"Mene!" Arabelle huusi. "Kissan veri parantaa vampyyrin nopeasti. Pakene kun vielä voit!"
 

Mutta minun ei tarvinnut tehdä päätöstä itse. Kaiken tämän sekamelskan keskelle ilmestyi tyhjästä vihreäihoinen mies.

 

Ennen kuin ehdin reagoida tähän uuteen omituisuuteen, hän viskasi päälleni kourallisen tomua.
 

Ennen kuin tajusinkaan, olin kadonnut huoneesta.